Luin eilen parisen tuntia vanhaa nettipäiväkirjaani, jota olin kirjoittanut parin vuoden ajan eräällä toisella sivustolla (ja on minulla vielä sitäkin aiempi päiväkirja netissä). Yhteensä kolmen vuoden ajan kirjoitin tuntojani ylös hyvin suorasukaisesti juurikaan mitään salaamatta. Noh, eilen palailin noihin aika vaikeisiin aikoihin elämässäni ja jotenkin nautin siitä, kuinka olin yrittänyt tosissani löytää tunteille nimiä ja mielikuvia. Kuinka olin tehnyt kaikkeni löytääkseni vastauksia olooni, joka ei ollut kovinkaan kaksinen tuolloin. Mutta yritys oli hyvä ja se tuotti tulosta. Kehitys oli hidasta ja on edelleenkin, mutta sitä tapahtuu. Silti huomaan itsessäni ihan samoja tipahtamisia jonnekkin syvään ja pimeään kaivoon edelleenkin.

Silloin neljä vuotta sitten se tapahtui vaan aika paljon useammin ja kokemus oli yleensä hyvin epätoivoinen. Nykyään osaan jollain lailla ajatella rationaalisesti ja erottaa itseni noista tunteista. Olen oppinut katsomaan tilannetta ulkoapäin. Yritän hyväksyä tunteen olemassaolon ja elän sen läpi uskoen, että kohta paistaa taas aurinko. No joo, ihan helppoo ja hyvähän tässä on puhua :) Mut kaikkea tuommosta tuli mieleen. Ajattelin myös, et voisin pätkästä sieltä jotain lainauksia ja kommentoida itselleni niitä, ikäänkuin keskustella itseni kanssa? Varmaan tosi kehittävää?? No, katsotaan, ehkä teenkin niin. Se olisi ihan uutta. Sivupersoonameininkiä vai uusi aluevaltaus terapian saralla; olla itse itselleen psykoterapeutti, äiti, isä, veli ja sisko. Jopa rakastettu...