No niin! Kirjoittelen nyt päiväkirjaa, täytyy se oikein itselle painottaa, etten ala liikaa vain pohtimaan syntyjä syviä heti alkuunsa. Huh, ulkona on ihana kesälämpö, olen nukkunut todella pitkään ja näin unia, jotka jäivät mietityttämään. Niistä myöhemmin.
Viimeisimmästä varsinaisesta päiväkirjamerkinnästä on vuosia ja olisi liikaa vaadittu niin itseltäni kuin lukijoilta, että kelaisin nuo välivuodet tähän tiivistettynä luettavaksenne. Eihän sitä erkkikään jaksaisi lukea. Sanotaan lyhyesti niin, että väsähdin tähän elämän raskauteen enkä jaksanut kirjoittaa juuri mitään arkielämästäni, siksi jaoinkin täällä ainoastaan runojani menneiltä vuosilta (joitakin tuoreitakin oli joukossa). Halusin kuitenkin jakaa jotain jotta tuntisin olevani mukana menossa. Joitakin vakavia pohdintoja kirjoitin tuona aikana, koska ne sopivat silloiseen mielentilaani. Niitä voitte halutessanne käydä lukemassa TÄÄLLÄ. Kyseessä siis toinen blogini Vilpittömästi Minun.
Nyt olen koonnut jälleen itseni taas jonkinlaiseen kokoon ja haluan kirjoittaa enemmän arjesta. Siihen on tällä kertaa mennyt paljon tavallista pidempi aika, johtunee iästäkin, monen monista luopumisen kamppailuista (pääosin näistä), kokonaisvaltaisesta väsymyksestä ja sinnikäästä masennuksesta. Toki noihin vuosiin mahtuu monenlaista fiilistä ja hyviäkin päiviä. Eteenpäinkin olen mennyt, valokuvauksesta tuli iso harrastus, jota olen yrittänyt opiskellakin. Löysin aikuisbaletin; lapsuuteni unelma baletista toteutui, mutta vähän eri muodossa kuin kuvittelin. :D Terv. Liihotteleva Pikku Pyöriäinen. Paljon on siis tapahtunut siitä huolimatta, että elämäni on ollut melko vähäeleistä.
Mitä tähän päivään siis kuuluu? Tänään olen aika luottavaisella mielellä sen suhteen, että vireyteni on palaamassa kohti normaalia. Tällä hetkellä olen kuitenkin määräaikaisella kuntoutustuella osa-aikaisesti. Toisin sanoen, minulle on annettu virallinen lupa olla puolikuntoinen jonkin aikaa. Ikävä puoli tässä on ollut se, etten tuen saamisen jälkeen kuitenkaan jaksanut heti hakea töitä puolipäiväisesti ja rahatilanteeni koki tosi palan kolauksen sen seurauksena. Se on yksi syy, miksi kuntoutuminen ja elämänhalun palautuminen on viivästynyt. Tosi ristiriitaista, kuntoutustuen pitäisi olla tukemassa, mutta tässä tapauksessa sen seurauksena tuloni putosivat monta sataa euroa (koska en saa työttömyyskorvausta kuin alle satasen) ja putosin köyhyysloukkuun. En ollut valmis edes puolipäiväiseen työhön vielä silloin (raskas kesä ja syksy työkokeiluineen ja muineen oli takana), joten jäin pelkän kuntoutustuen varassa odottamaan vointini kohenemista. Nyt, seitsemän kuukauden jälkeen alan vasta kokea, että voisin kokeilla jälleen työntekoa, näen jopa unta siitä. Motivaationi muuhunkin elämäni kohentamiseen on pikkuhiljaa palailemassa.
On tästä kokemuksesta ollut se hyöty, että ymmärrän paremmin ihmisiä, jotka ovat syrjäytyneet ja menettäneet halunsa edes yrittää. Jotka istuvat vaikkapa pubissa aamusta iltaan, tai juovat kotona yksin. Toivonsa ja elämänilonsa voi kadottaa ja silloin pakopaikan haku kaikesta synkeydestä on enemmän kuin normaalia ja luontaista kelle tahansa. Se on silti ristiriitaista sen suhteen, kuinka se lopultakin auttaa ihmistä eteenpäin. Rahaa palaa, vointi huononee, näköalat kapenevat ja köyhyys ja kurjuus lisääntyy. Mutta ymmärrän (sydämestäni) ja koen suurta myötätuntoa noita ihmisiä (myös itseäni) kohtaan. Vaatii paljon taistelua ja tahtoa irrottautua tuhoavasta elämäntyylistä silloin, kun on henkisesti heikoilla. Ehkä se ei edes onnistu ja ehkä sitä ei pidä vaatia? Jostain on tultava ensin valo, niin kirkas valo, että se voittaa pimeyden ja ihminen alkaa nähdä pidemmälle tai laajemmalle. Mikä se valo itsekunkin kohdalla on, on varmaankin yksilöllistä.
Tänään kuitenkin aurinko paistaa ulkona ja minä pystyn iloitsemaan siitä. Se ei ole vielä ratkiriemukasta, mutta siinä on toivon sävy. Siitä pidän kiinni nyt.
Kommentit