Oletko sinä niin kuin minä, joka kannat tai kannoit lukemattomia suruja sisälläsi puolet elämästäsi? Oletko yrittänyt vapautua, unohtaa, kovettaa itsesi, katkeroitua, syyttää, uhriutua, kaivata, olla kaipaamatta, paeta, jähmettyä, jäätyä, lopulta kovettua – kiveksi. Yrittänyt olla tuntematta mitään, välittämättä mistään. Olet saattanut sulkea ovet ulkomaailmaan ja siihen paikkaan, josta surut sinulle tulivat, ja joka tuotti kaiken pahan. Tuo ikävä, arvaamaton maailma, jossa suru on ja kipu on usein enemmän läsnä kuin ilo, tai siltä ainakin tuntuu. Maailma, jossa ainoa varma asia on luopuminen, hylätyksi tuleminen ja yksin jääminen. Et kenties ajattele näin radikaalisti, mutta saatat kokea, että kyllä jotain tuollaistakin on käynyt mielessä ja ihan konkreettisesti elämässäkin. Mutta olet selvinnyt. Miksi olet selvinnyt? Mikä on saanut sinut takaisin jaloillesi ja uskomaan elämään uudestaan?
 
Surullisuus saattaa olla kokoelma useista surua aiheuttaneista tapahtumista. Surukokoelma, oikea surumuuri pahimmillaan. Silloin ihmisellä on jäänyt käsittelemättä tai hyväksymättä niin paljon aiempia suruja, että uudet vain rakentuvat entisten päälle ja vahvistavat surun pysyvyyttä entisestään. Surusta kasvaa suojamuuri, jonka läpi ei pääse kukaan eikä mikään. Ja kun tottuu elämään tuollaisen suojan kanssa, sitä ei ehkä vapaaehtoisesti lähde purkamaan. Onhan muurin takana turvallista. Sinne ei pääse paha, ei myöskään hyvä.
 
Minä uskon, että jos uskallamme antautua ja olla vastustamatta kipeitä tunteita, surua ja olla luomatta surun ytimen ympärille uusia tunteita, kuten vihaa, itsesääliä, syyttelyä ja niistä muodostuvaa katkeruuden möykkyä, surulla on mahdollisuus kertoa tarinansa rehellisemmin. Suru avaa meille itsensä, kun emme vaadi siltä selityksiä. ”Miksi tämä tapahtui, miksi juuri minulle, en ole ansainnut tätä, tämä on liikaa, minua kohdellaan väärin, olen menettänyt kaiken, kukaan ei voi ymmärtää, tästä ei voi selvitä...” Lista on loputon. Mutta lista on ymmärrettävä – aluksi.
 
Alussa, kun suru ja kipu on tuore, on mahdotonta olla auki, antaa surulle tilaa ja odottaa rauhassa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta tuosta on hyvä jatkaa eteenpäin. On hyvä opetella odottamaan, koska aika on ystävämme tässä tilanteessa. Aika, joka joskus tuntuu viholliselta, onkin nyt paras ystävämme.
 
Istukaamme alas ja ottakaamme suru vieruskaveriksemme. Kyyneleet ovat sallittuja, surun syksyiset käsivarret saavat puristaa ja jäinen viima paleltaa. Meillä saa olla kylmä, meillä saa olla ikävä. Mutta kevät tulee, se on tulossa ja aurinko näyttäytyy varovasti, mutta aina rohkeammin kuin kysyen: ”Joko saan lämmittää ja sulattaa surullisen sielusi, onko jo aika?” Aurinko on aina valmiina lämmittämään ja sulattamaan jäätyneen, mutta vain jos tulet sen äärelle, pois varjosta, valoon ja lämpöön.
 
Mikä on sinun aurinkosi sinun surussasi? Sen tiedät vain sinä.
 
SULAN AIKANAAN
 
mitä tehdä surulle, joka ei suostu loppumaan
ei vihaamalla, ei ikävöimällä, ei unohtamalla
mitä tehdä sille
antautuako sen syvälle syksylle
syysmyrskyn kylmiin kouriin kaivautua
kasvaa yli talven kohti kesää
ja antaa lämmön sulattaa surun jää
niinkuin aurinko tekee -
jäältä lupaa kysymättä