Tiedättekö, mikä on yksi maailman helpoimmista asioista? Onko se olla hetkessä, katsoa tulevaisuuteen optimistisesti vai pysyä tyynenä vaikeuksien tullen? Ei, ei mikään noista. Helpointa ja sujuvinta on velloa menneisyyden jätevesijärvissä. Siellä on nimittäin paljon saalista, jota kalastaa. Loputon määrä tutkittavaa, pureskeltavaa, perattavaa ja surkuteltavaa.
 
Nuo ”kalansaaliit” eivät maistu useinkaan hyvältä, ne ovat täynnä ruotoja, jotka tarttuvat kurkkuun ja pistelevät siellä ikävästi. Silti me palaamme aina uudestaan noille kalavesille. Tieto ruotoisista, pisteliäistä ja äkäisistä vedenelävistä ei meitä hidasta. Miksi? Koska nykyhetki on melko usein liian tyhjän ja tylsän oloista. Menneisyydessä on paljon enemmän tunnetta ja eloa, jopa vaaran tuntua.
 
Mielemme myös pitää kokonaisista tarinoista. Menneisyydessa on monta pientä valmista, ihanaa, myös outoa tarinaa, jotka kytkeytyvät tähän nykytarinaamme, mutta eivät tunnu sopivan palapeliin täydellisesti. Haemme kokonaisuutta, ymmärrystä ja myös mahdollisuutta hyväksyä mennyt.
 
Haluamme palata menneeseen selvittääksemme itsellemme, miksi mitäkin on tapahtunut, mutta usein tuohon kysymykseen ei löydy vastausta. Moni surullinen tapahtumaketju jää vaille selkeää syytä. Voimme löytää kyllä syyllisiä, joko me itse tai joku muu, mutta sekään ei vie meitä eteenpäin. Parasta, mitä voimme menneestä ottaa tähän päivään, on oppi. Mutta oppia ei voi takertumalla eiliseen, oppia voi vain nyt.
 
Toisin sanoen, mennyt voi opettaa, mutta vain nykyisyys voi oppia. On elettävä tätä päivää, eilisen opetukset suuntaviivoina. Se, että etsimme syyllisiä käyttäen siihen paljon aikaa, voimia ja mielenrauhaa, ei ole oppimista. Oppimista on tapahtumaketjujen havainnointi, syiden ja seurausten arviointi ja siitä kokonaisuudesta oppiminen. Itse syyllisellä ei ole merkitystä, paitsi hänen omassa oppimisprosessissaan, kuka sitten tarinan pahiksena esiin nouseekin.
 
Mutta eilistä ei ole enää, kokemukset on koettu ja ne ovat yrittäneet opettaa ja juuri siksi ne ovat olleet arvokkaita. Mutta monet meistä olemme kuin ”järkensä menettänyt eilispäivän runoilija”, joka pakkomielteisesti toistaa ja kertaa menneitä tapahtumia, aina uudelleen ja uudelleen. Loukkaukset, epäoikeudenmukaisuudet, hylkäämiset, kaikki hirveät vääryydet huutavat huomiotamme. Tuo huuto lakkaa, kun ihminen alkaa kuunnella tarkasti, mitä sisin yrittää viestittää kaiken tuon alla. Silloin sisin alkaa puhua meille, mutta hiljaisella äänellä. Niinpä meidänkin on opittava hiljentymään, jotta kuulisimme.
 
Sisin ei huuda kostoa, nauti kaunasta. Sisin kaipaa hoivaa, huolenpitoa ja anteeksiantamista koston sijaan. Sisin haluaa oppia hyväksymään menneen, koska sitä ei voi muuttaa. Sisin haluaa antaa anteeksi ja olla vapaa. Se tajuaa, että asiat ovat tapahtuneet tietämättömyyden tilassa. Pahuuskin on tietämättömyyttä ja usein vain tiedostamatonta pelkoa.
 
Anteeksiantaminen on suurin mielenmuutos, mitä voi olla. Se on sen tajuamista, että ihmiset eivät useinkaan tiedä, mitä he tekevät. Siksi kysyminen miksi, on usein turhaa, koska sellaista vastausta ei ole, jonka tiedostamaton voisi tietää.
 
Kohtaa eilisen kaunasi, kipusi, mutta älä valu pysyvästi eilisen jätevesijärveen. Muista; avaimet menneisyyden opetuksien haastaviin lukkoihin ovat käsissäsi tänään. Tässä hetkessä ja tulevassa.
 
VALUIN POIS
 
valuin menneisyyteni
kuonavesialtaan
tyhjentymisaukosta
eilisen jätevesijärveen
sen pohjamutiin
uiskentelemaan ja kalastelemaan
katkeruuskiiskiä ja surusinttejä
pieniä, mutta tavattoman
sinnikäitä otuksia