Jokaisella meistä on isä, mutta jokainen meistä ei ole saanut elää isänsä kanssa pitkään, joku ei ollenkaan. Minulle isänpäivä on muistutus, että minulla oli vain vähän aikaa isä lähelläni.
 
On monenlaisia kohtaloita, on etäisiä isiä, väkivaltaisia, alkoholisoituneita, yksinäisiä, uupuneita ja sitten niitä parhaansa tekeviä. Voivatko he olla samoja henkilöitä? Voisiko olla niin, että jotkut isät eivät osaa muuta, ei parempaa? Väkivaltaisten isien kohdalla tietenkin voi olla vaikea uskoa tuota, mutta elämä on ihmeellisempää kuin luulemme. Joskus pahan purkaminen on ainoa tapa, millä ihminen luulee hallitsevansa elämää ja olemassaoloaan.
 
Jokainen, väkivaltainenkin ihminen hakee turvaa ja väkivalta on pelkoa, jota kompensoidaan vallankäytöllä. Se on täyttä tiedostamattomuutta ja rakkauden vääristynyttä huutokaipuuta, joka peilautuu vihana. Nämä ihmiset eivät parane ilman rakkauden kokemusta itsessään, omassa sisimmässään.
 
En tiedä, miksi kirjoitin äskeisen, sillä en alkanut kirjoittaa väkivaltaisista isistä. Omani ei ollut minulle väkivaltainen, mutta hänellä oli muita ongelmia. Perheessämme oli ongelmia, äidillänikin oli ongelmia. Olimme ongelmaperhe. Kaikki nivoutui yhteen ja toisiinsa, kaikki vaikutti kaikkeen. Kukaan ei voinut parantua, jos kaikki olivat oppineet sairauden elämäksi, eivätkä nähneet muuta. Tämä on tietenkin vain subjektiivinen kokemukseni.
 
Heräsin yöunilta haavoittuneessa mielentilassa. Tutkiessani itseäni tunsin surua, mutta myös katkeruutta, eli monia negatiivisia tunteita sisältäen myös kateuden ja vihan. Ehkä tuo vihantunne kirvoitti nuo alun kirjoitukset? Onneksi kohtuullisen hyvällä tavalla.
 
Vihantunne itselläni kumpuaa rakkauden kaipuusta ja osattomuuden kokemuksesta. Miksi minä en saanut pitää isää, miksi se aika, jonka olin isän kanssa, oli niin vaikeaa useimmiten? Miksi, miksi, miksi? Kyse on hetkellisestä asioiden hyväksynnän puutteesta, joka syttyi eloon, kun ympärillä ihmiset alkoivat puhua hyvistä isäsuhteistaan isänpäivän aattona. Aloin vertailla ja vähän sääliäkin itseäni. Mutta mennyttä ei voi muuttaa. Menneen voi vain hyväksyä.
 
Kaikesta huolimatta minulla on isästäni päällimmäisenä hyvät muistot. Hän vei lääkäriin, vei vaateostoksille (ainakin yhden kerran), antoi nukkua kainalossaan, kun olin sairas, rakasti joulua, puolusti, kun riitelin isosiskon kanssa. Kantoi vastuuta omalla tavallaan. Mutta hän jäi silti tuntemattomaksi, etäiseksi ja jäin etsimään isää koko elämäni ajaksi. En etsi enää, mutta sitä kesti kauan.
 
Elämän tiellä unelmien ja oman itsensä löytämisen esteeksi voi nousta liiallinen etsintä. Rakkauden etsintä sieltä täältä, muista ihmisistä, riippuvuudet ja ulkoapäin toivottu onni. Se on rakkauden pyyntöä, ei rakkauden kokemusta. Ja se on sitä ymmärrettävämpää, mitä enemmän ihminen on jäänyt vaille turvaa ja läheistä hoivaa lapsena. Aika menee korvikkeiden etsimiseen.
 
Sanon itselleni ja sinulle, joka tänään on ollut haavoittunut jälleen: Saat ja sinun tulee tuntea tunteet, mutta älä hylkää itseäsi ja omaa voimaasi, sillä rakkaus ei asu missään kaukana, vaan sinussa tässä ja nyt. Kaikesta ikävästäkin tunteesta huolimatta. Tunteet ovat inhimillisiä ja muuttuvia, rakkaus on pysyvä ja muuttumaton, eikä sitä mikään ole koskaan ottanut pois, vaikka tunne sanoo muuta. Etsintä saakoon loppua. Löytäminen olkoon tässä.
 
Hyvää isänpäivää isälliset ja isättömät.
 
 
MISSÄ SINÄ OLIT
 
sinun takissasi oli salainen tasku
ja harmaankarhea kova kangas
kauluksessasi kimaltava merkkirivi
pienien sormieni päissä niiden viileys
salaisessa taskussasi jotain jännittävää
kauluksiesi viileydessä jotain tärkeää
jossain siellä alla olit yksin ja tuntematon
ja sellaiseksi jäitkin
minä jäin etsimään sitä salaista sisältöä
kaikista
karheista taskuista