keskiviikko, 8. huhtikuu 2020

Paljaana

 
Annan sinun kurkata naamioni alle,
olen hivuttanut sitä irti vuosikaudet.
Alla voit nähdä herkkää, punoittavaa ihoa,
puolustuskyvytöntä ja arkaa.

 
Saat sukeltaa sieluni uumeniin,
sen kansiin nidotun ja kipuilevan.
Ehkä löydät sieltä toisen naamion,
sen arpisen ja kauttaaltaan paksuntuneen.

 
Minulla on monet kummalliset,
päällekkäiset kasvot.
En osaa niitä itsekään tunnistaa,
enkä tiedä, miten arvista saadaan uutta.

 
Miten sellaisen tuskapanssarin voi lävistää?

 
Pitääkö tehdä uusi verestävä haava,
pitääkö kuoria kaikki kokonaan pois?

 
Silloin on kuljettava sisin tuulessa avoimena
ja annettava kesäsateen juottaa sitä.
Otettava monta riskiä, tunnettava monta
kirpeää kosketusta ja poltetta.

 
Ja lopulta, on vain uskottava rohkeasti,
kuoretonta sisintä ei kukaan, koskaan,
pysty väkisin avaamaan.

 
****************

 
Olet turvassa, jos kuljet avoimena. Olet turvassa siltä pelolta, joka asuu niissä, jotka ovat pystyttäneet muurin suojakseen.
Avoimuus on suurta rohkeutta.
Olet ehkä jossain vaiheessa pakon sanelemana liimannut kasvoillesi naamion. Alati hymyilevä tai kyyninen tuskapanssari kasvoillasi, olet oppinut mukautumaan ympäristön vaatimuksiin ja oppinut olemaan kuin muutkin.
Ketkä muut? Ne muut, jotka omien naamioidensa takaa peilaavat itseään - joihinkin muihin.
Jos me peilaamme naamioitamme toisten naamioihin, mikä on tuloksena?
Loputon naamiaisjuhlien ja roolileikkien kavalkadi. Ajanviete, joka jättää lopulta kylmäksi.
Aikamme kuluu peleihin ja panoksien laskemiseen. Missä roolissa ja miten pelaamalla ansaitsen enemmän? Minkä naamion kanssa tai takaa minua ”rakastetaan” eniten?
Mitä se kaikki "ansaittu" lopultakin pitää sisällään. Onko se todellista ja aitoa? Miksi nähdä niin paljon vaivaa ja ansaita jotain, mitä ei tavallaan ole edes olemassa?
 
**********
Tämä oli yksi runo/pohdinta Unelman Tiellä - kirjasestani vuodelta 2009.

 


 

maanantai, 6. huhtikuu 2020

Kerran kaukana melkein katosin

Kuvia kaukaa. En tiedä onko mulla kaukokaipuuta, en yleensäkään matkustele juurikaan. Jos joku kaipuu olisi, niin lämmön kaipuu ehkä. Kaipaan lempeää tuulta, kesäistä lämpöä, sitä joka saa rentoutumaan. Talven tuomat jännitykset kehossa ja viiman aiheuttamat hartiakäpristymiset alkavat sulaa hiljalleen ja pian olen taas oma itseni. Kasvankin ainakin kaksi senttiä pituutta, koska voin taas laskea hartiani alas ja nostaa leukani ylös ilman, että se sattuu tai paleltaa. Niin, siksi rakastan kesää. Se antaa minun olla minä koko kehoni voimalla.

Laitan pari kuvaa lämmöstä ja lähes loputtomasta kesästä Kanarialla. Ai että... tuota kyseistä reissua en silti kaipaa, sillä siellä kävin liian lähellä kuolemaa. Ja se oli omituinen reissu monella tapaa muutenkin. Aina kun muistelen sitä tai katson näitä kuvia (ja niitä montaa muuta, jotka ehdin ottaa), koen jonkinlaista kipua enemmän tai vähemmän. Aina. Siltikin katson niitä, muokkaan ja tutkin, sillä ilman näitä kuvia tuo matka olisi pelkkä traumamuisto. Koska nämä kuvat säilyivät onnekkaasti "hengissä", kuten minäkin, niin näillä kuvilla on syvä arvo. Nämä kuvat pelastivat reissunjälkeisen elämäni syvältä masennukselta. Miksi?

Kun silmät kyyneliä valuen ja ihan voimattomana huomasin kotona matkan jälkeen, että merivesi ei tuhonnutkaan tätä muistikorttia, vaikka tuhosikin paljon muuta omaisuutta, se kertoi mulle siinä hetkessä elämän kauneudesta ja selviytymisen ihmeestä. Siitä selviytymisestä, jota olen tehnyt koko elämäni.

Mitä omaisuudesta? Miksi itkisin omaisuutta, kun olen itse hengissä? Hengissä. Olen ollut hyvin onnekas ja kenties joku on suojellut minua?  Tähän päivään asti. Tulevasta en tiedä. Toivottavasti hyvä onneni säilyy, koska en todellakaan tiedä, miksi olen vielä täällä kaiken elämässä kokemani jälkeen.

432.edited.002.jpg3.jpg

 

537_edited.fs.jpg3.jpg

 

lauantai, 28. maaliskuu 2020

The Distance

Jotenkin tässä pandemian keskellä on tullut kuunneltua taas tätä bändiä enemmän. Koen monet biisit lohduttavina ja muutenkin - ovathan he mulle rakkaita ihan tyyppeinäkin.

Toivon terveyttä tai jos sairastutte, niin vain lievää koronaa teille sinne Uudellemaalle. Jaan tämän ajankohtaiseen tilanteeseen jollain lailla sopivan biisin. Kaukaakin voi ja saa rakastaa. Eikä välimatka ole suinkaan este henkiselle yhteydelle. <3

The Distance by Poets of the Fall

torstai, 26. maaliskuu 2020

Minun harmaani, rakkaani


 
ei tuon harmaan seinämän
valtaa kova maa muuta
 
ei sen vyöryvää kylmää
kosteutta tämä pysyvyys
 
koskaan estänyt
ei se estänyt
 
sama värittömyys käy läpi
uudelleen
 
ja uudelleen
 
minun harmaani
minun rakkaani
 
taas sokeana väreille
 
kannan sinua tässä
kovenevassa maassa
 
pisara pisaralta me saavumme
luo sateenkaaren
 
ja rakennamme siitä
kestävämmän
 
harmaani, rakkaani
 
sinun silmilläsi
 
me sen teemme

 
On hyvä jos päätät ottaa harmaan kumppaniksesi ja liittolaiseksesi tälle unelmien tielle. Mikä on sen sanoma? Mieti, miten värikkäältä sateenkaari näyttää taivaalla sateen jälkeen. Opit huomaamaan, että harmaat sadepilvet johtavat aina auringonpaisteeseen - ennemmin tai myöhemmin.
Ja mitä useammin saat kokea harmaasi ja sen jälkeisen sateenkaaren, sitä enemmän alat luottaa elämään. Elämään kuuluvat valot ja varjot, nousut ja laskut, harmaudet ja värikylläisyys.
Luottamuksesta tulee sinun unelmasi astinlauta.
Mutta ei sen ymmärtäminen ole helppoa.
 
*********
Tämä oli yksi runo ja pohdinta pienestä kirjastani Unelman Tiellä
 

keskiviikko, 25. maaliskuu 2020

Korona - uusien sääntöjen peli

Korona, tuo ennen niin viaton nimi. Olut tai peli. Ne minulla tulee mieleen ensimmäisenä noista viattomuuden ajoista ennen tätä uutta koronaa eli Covid-19. Niin pieni, mutta tehokas. Se on laittanut meidät pelaamaan ihan uusilla säännöillä ja laittanut kaikki ihmiset jollain lailla samalle viivalle. Olemme hauraita, olemme kaikki vain ihmisiä. Se on osoittanut, että maallinen mammona ei ole suoja. Valta ei suojaa. Kauneus ei suojaa. Nuoruuskaan ei täysin suojaa, vaikka niin monet kuvittelevat. Totta on, että joillekin tauti on vaarallisempi ja heitä suojeltakoon, niinkuin tehdäänkin tai ainakin pyritään. Kunpa he sen itsekin ottaisivat tosissaan.

Elämääni korona ei ole muuttanut juurikaan, koska en ole ollut aikoihin, vuosiin työelämässä ja olen kotihiiri introvertti. Jos olisin työelämässä, olisi elämäni hyvin erilaista juuri nyt. Kiireistä, vielä vähän pelottavampaa luulisin. Olen sairaanhoitaja, ja tiedän kyllä, mitä on kiire työssä. Nyt se kiire olisi, osastosta riippuen tietenkin, vielä eri levelillä. En kadehdi työssäkäyviä kollegoitani. Siunaan heitä mielessäni ja toivon terveyttä ja voimia. Olen mielessäni kyllä varautunut siihenkin, että minutkin kutsutaan töihin, jos tilanne äityy ihan mahdottomaksi. Tosin en kykenisi kuin avustaviin tehtäviin enää, niin paljon olen unohtanut taidoistani ja kaikesta hoitotiedosta. Avustavat tehtävät ovat kyllä ihan yhtä tärkeitä, ei sen puoleen. Katsotaan miten minun käy. Toisaalta minua voi ikäkin ja pitkä poissaolo työstä suojella työhönkutsulta, vaikken kuuttakymppiä olekaan vielä ylittänyt.

En olisi kyllä ikinä uskonut, että elinaikanani joudun kohtaamaan jotain tällaista. Mutta miksi ei toisaalta? Näitähän on ollut kautta aikojen. Emidemioita, jopa pandemioita. Mutta ei sitä osaa kuvitella omalle kohdalleen, jotenkin sitä vain ajattelee, että tällaiset virukset kuuluvat ainoastaan noihin tieteiselokuviin. Niissä tosin kyseessä on aina vielä monta astetta häijympi virus.

Huomaan itsessäni kyllä levottomuuden, ehkä jonkin asteen pelonkin ja välillä se näkyy outona käyttäytymisenäkin. Olen aika harjaantunut itseni tarkkailija, joten huomaan kyllä itsessäni noita muutoksia ja toisaalta käytän vanhoja tuttuja keinoja turruttaakseni itseni aika ajoin. Pakokeinoja pois todellisuudesta. Niinkuin vaikka viini ja olut. Toisaalta on ollut mielenkiintoista seurata, mitä nousee esiin, kun estot hiukan avautuvat noissa tilanteissa. Eilen esiin nousi lapsenomaista halua, jopa sanallinen vaatimus saada huomiota ja kannustusta. En yleensä ole vaatimassa keneltäkään sellaista, varsinkin nyt kun olemme tässä tilanteessa. Mutta eilen poljin melkein jalkaa maahan ja ihmettelin, miksi kukaan ei kannusta ja tue. Eli jonkinlaista taantumista, mutta kuitenkin pohjalla ihan oikea tarve, jonka peitän normaalisti erittäin hyvin. Jopa itseltäni.

Kaikki me tarvitsemme tukea ja tsemppiä. Varsinkin nyt, ei vain tämän ajan kestämiseen, vaan ihan kaikkeen hyvään tekemiseen. Emme jaksa, jos vain luemme uutisia koronan leviämisestä koko ajan ja menemme sen seurauksena paniikinomaiseen tilaan ja lamaantumiseen. Täytyy tehdä muutakin - leikkiä, nauraa, rakastaa, olla ihminen ihmiselle, luoda uutta, ja vain elää niin täydesti kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista. Elää niin kauan kuin elämää on. Ei vielä kannata kuolla, henkisestikään.

Tyttäreni on karanteenissa. Vein hänelle eilen ruokakassit oven ulkopuolelle ja juttelimme ikkunan kautta jonkin verran turvavälin ollessa useita metrejä. En ole nähnyt häntä viiteen viikkoon, samoin kun en ole nähnyt poikani perhettäkään, mutta koska olen tottunut fyysiseen etäisyyteen jo aikaisemminkin, enkä pidä sitä esteenä henkiselle läheisyydelle, en ole osannut kaivata heitä sen ihmeemmin. Tiedän, että he ovat turvassa ja toistaiseksi terveitä. Ei meillä juuri nyt ole hätää. Huomisesta emme tiedä, mutta huominen on vasta huomenna.

Toivon tällä maailmalle ja maapallolle nyt suurta viisautta ja kykyä yhteiseen ponnistukseen elämän puolesta. Olemme samassa veneessä, samassa myrskyssä ja tämä paatti ei pysy pinnalla ilman jokaisen panostusta. Tarvitaan äyskäröijiä, purjeitten hoitajia, navigoinnin taitajia ja koneen korjaajia. Kaikkia tarvitaan. Ehkä jossain vaiheessa tarvitaan soutajia, jos purjeet ja koneet on hajonneet. Sitten vain soudetaan. Kaikkeen on varauduttava. Kaikkeen valmistauduttava ja oltava valmis tekemään oma osansa yhteiseksi hyväksi.

Toistaiseksi minun apuni on vain olla - täällä kotona. Helpolla pääsen.