keskiviikko, 19. syyskuu 2018

Mielenmaisema

maisema.jpg

maanantai, 17. syyskuu 2018

Yhden illan projekti

Tämän pienen maton tein yhtenä päivänä. Siis yhdessä illassa. En välttämättä tekisi tuollaista vastaväriyhdistelmää ihan suunnitelmallisesti, mutta kun noita värejä vaan oli kotona tarjolla, tein sitten kuitenkin. Se on ihan hyvä ja kissakin tykkää. Nehän pitävät pyöreistä muodoista ja hakeutuvat usein ympyrämuodon keskelle makaamaan. Tämä kuva on kylläkin järjestetty, nakkasin kissan matolle ja otin äkkiä kuvan. Se nimittäin oli kyllä matolla, mutta kun näki kameran, lähti pois. Täytyi siis lavastaa tilanne. Ilme kertonee sen. :)

Eilisen surupäivityksen jälkeen yritän palata taas näissä kirjoituksissa arkeen. Virkkaus on myös hyvää lääkettä suruisalle ja vähän masentuneellekin mielelleni juuri nyt, kun ei jaksa innostua mistään muusta. Virkkaus vain tapahtuu. Toistaiseksi.

En saa näitä mun "hienoja" virkkuuksiani kuvattua niin, että ne näyttäisivät siltä miltä luonnossa. Täytyy siis harjoitella lisää myös kuvaamista.

_DSC9789%20%282%29.jpg

sunnuntai, 16. syyskuu 2018

Kuolevaiset

_DSC9471.jpg

 

Olen nyt aika surullisissa tunnelmissa. Eräs rakas ihminen menneisyydestä on kuollut ja sitä on jotenkin hyvin vaikea nyt sulattaa, vaikka tiesinkin, että hän ei kovin pitkäikäinen voi olla. Suhteeni häneen oli aikanaan erittäin tunnepitoinen ja raskas, mutta myös rakas. Hän sai aikaan sen, että aloin kirjoittaa ja sillä tavalla opin itseäni hoitamaan. Vaikka kaikki tuo runoilu ja muukin kirjoittaminen johtui suuresta tuskasta ja ikävästä, sillä oli tarkoituksensa. Nykyään tiedän, että minulla on sellainenkin väylä tunteilleni ja osaan (toivottavasti vielä enemmän) käyttää sitä väylää omaksi avukseni.

Meillä oli kyseisen edesmenneen henkilön kanssa tietynlainen viha/rakkaus-suhde. Koin paljon rakkautta, mutta vastapainoksi myös paljon hylkäämistä - kuten alkoholistin kanssa usein käy. No, jokainen voi kuvitella, miten minä herkkänä ihmisenä siihen reagoin. En kovin hyvin, vaan menin tietenkin ihan epätasapainoon, sairastuin masennukseen (toiseen viralliseen sellaiseen), jouduin tai pääsin terapiaan (toki terapian tarpeeseen liittyi myös muukin elämäni). Kävin Al-Anon-ryhmissä, luin auttajan oppaita, vaikka välillä ajattelin, että joutaisin myös itse AA-ryhmään....tilanne oli kaoottinen. Mutta jotenkin selvisin ja itselleni ainoa selviämiskeino silloin oli erota, lopettaa suhde kokonaan. Tein sen kahden vuoden on-off-tilanteen jälkeen aika kylmäpäisesti. Nyt jotenkin hiukan kaduttaa oma "kovasydämisyys", mutta minulla ei oikein ollut vaihtoehtoja silloin. Sisimmässäni tiesin, että minä en voi häntä pelastaa ja hän syöksee minut tuhoon, tai suhde tekee sen, jos annan tilanteen jatkua. Tuskan mitta tuli totaalisesti täyteen.

Ei ero ollut helppo, vaikka päätös olikin helppo. Se oli hirveää, jopa fyysistä tuskaa ja kaipausta, jossa kieriskelin reilun puoli vuotta, kunnes aloin toipua. Jotenkin ajattelin, että tuon kaiken kokeneena en suhtautuisi hänen kuolemaansa kovin voimakkaasti. Toisin kävi. Tuntuu, kuin pala minusta olisi poissa.

Tuosta kaikesta on nyt 13 vuotta ja olemme silloin tällöin nähneet hänen kanssaan tai puhuneet puhelimessa. Näin, että hän sai hoitoa, mutta näin myös, että hänen haavansa olivat liian syvät parannettavaksi millään lääkkeillä. Nuo haavat olivat syntyneet jo lapsuudessa. Hän oli hyvin traumatisoitunut mies, joka oli jo nuorena oppinut pakenemaan alkoholiin ja lopulta hän vajosi pohjalle asti. Oikeastaan hän oli jo lähes pohjalla, kun tapasimme. Hän osasi vain erittäin hyvin piilottaa sen. Siksi lankesinkin ja kun huomasin asian, oli myöhäistä. Olin jo rakastunut.

Aloin kirjoittaa tänne, koska en osaa puhua oikein edes ystävilleni oma-alotteisesti vaikeista tunteista. Puhun kyllä, kun kysytään, mutta aina aluksi menen syvemmälle kammiooni ja siellä omassa rauhassa käsittelen asioita. Osaan myös paeta, monilla keinoilla. Sitäkin olen tässä tehnyt, mutta ei voi mitään. Suru vaan nousee esiin, kurkkua kuristaa, kyyneleet puskee esiin ja sydäntä särkee. En osaa kirjoittaakaan kovin tunteellisesti, koska yksi selviytymiskeinoistani on jollain lailla järkiperäistää asioita ja yrittää vain heti hyväksyä kaikki mitä vastaan tulee. Mutta kyllä tämä kirjoittaminen silti tuntuu hyvältä.

Hänen kuolemansa toi tietenkin mieleen myös oman kuolevaisuuteni, hän oli minua nuorempi ja nyt hän on poissa. Jotenkin se tuntuu nurinkuriselta.

Lepää rauhassa entinen rakkaani. Ehkä tapaamme joskus vielä ja ehkä olet nyt onnellinen. En tiedä, vaikka niin kovasti haluaisin tietää. <3

Laitan tän Johannan biisin tähän. Tässä puhutaan niistä tunteista, joita minullakin on, vaikka mua jollain tasolla pidetään jopa niin vahvana, etten tarvitse lohdutusta. Ei pidä paikkaansa. Olen kuolevainen.

 

Kuolevainen by Johanna Kurkela


 

sunnuntai, 9. syyskuu 2018

Tytär

Tyttäreni on laulunopettaja ja laulaja. Tässä hänestä kuva työssään laulajana ja lauluntekijänä. Tykkään tästä kuvasta. Hän on niin keskittynyt. Ja kuvanhan otin minä itse.

Kuvassa Tanja esiintyy oman yhtyeensä, eli LANAI-bändin kanssa, johon kuuluu myös hänen poikaystävänsä ja sitten livenä muita soittajia. Tulossa on myös esikoislevy, jota on hiottu todella kauan. Pitäisi ilmestyä tämän vuoden puolella. Toivomme parasta.

DSC05303_filtered-001.jpg

lauantai, 8. syyskuu 2018

Näissä maisemissa tänään

Rönnynranta on ihana paikka Kuusamon liepeillä. Vanha koulu, joka on rempattu huoneistohotelliksi ja jossa myös yhteisiä tiloja riittää. Itselläni on siellä viikko-osake tai oikeastaan vain kolme päivää, mut kesäisin ja halvalla ajalla tuo aika kolminkertaistuu. Tulin nyt vain kolmeksi yöksi ja tämä käynti jää tämän vuoden puolella viimeiseksi, joten päiviä jää käyttämättä. Mutta on mulla vuosia, jolloin en ole käynyt lainkaan. Eli hyvä, kun tulin nyt. Käyn usein yksin, sekin on ihan ok. Ja täällä on usein ihmisiä, joiden kanssa voi tutustua vaikkapa saunan oleskelutilassa makkaraa paistaessa.

Täällä voi kyllä rentoutua. Kannattaa googlata ja tutustua. Kävin rannalla, se on tuossa kivenheiton päässä. Oli niin hiljaista, että saatoin kuulla oman (vielä sairauden jäljiltä tukossa olevan) korvani suhinat hyvin selvästi. Aistin kuitenkin myös hiljaisuuden. Sitten jossain vaiheessa kuului yksi linnun huuto, kuikan huuto...en tiedä, mikä laji oli kyseessä, mutta tuossa hiljaisuudessa sen kauneus ja upeus nousivat ihan uuteen arvoon. Kyllä, hiljaisuus on jotain, minkä tajuaa vasta, kun tulee paikkaan, missä ei kuulu yhtään mitään mistään. Siis korpeen. Ihanaa. Tässä kuva, jonka otin äsken rannalla.

_DSC9542%20%282%29.jpg