sunnuntai, 3. lokakuu 2021

Pieni novelli 2

Tämäkin on pätkä pienoisromaanista Elvin huone, keskeneräisestä sellaisesta. Tällaista tämä nyt on, jaan vanhoja tekstejä, kun ei huvita kirjoittaa uutta. Vaikka tiiän, et ehän se oo ku alkaa.

**********

Lukunäyte pienoisromaanista Elvin huone

Vanhustentalon pihamaalla kaikui puheensorina ja ympäri vihreää nurmikkoa oli levitelty valkoisia muovituoleja. Pyörätuoleja oli rivissä muutama ja olipa jopa yksi sairaalasänkykin asukkaineen kärrätty ison koivun suojaisaan varjoon. Keskelle törötti valtavan iso aurinkovarjo, joka oli löytynyt paikallisen huonekaluliikkeen alennusmyynnistä Se oli ostettu hoitajien järjestämien jokavuotisten myyjäisten tuottamilla tuloilla. Varjo ei ollut kovinkaan tyylikäs, se oli täynnään kirjavanräikeitä eläinkuvioita possusta kirahviin. Ehkäpä se olikin tarkoitettu lastenjuhliin, mutta koska se oli riittävän suuri antamaan varjoa isollekin joukolle vanhuksia, ja hintakin oli huokea, päätettiin se silti ostaa.  Iso puutarhapöytä oli peitelty kellertävällä kertakäyttöliinalla ja pöytään oli katettu punakukkakuvioiset kertakäyttö astiat, Marimekkoa jäljittelevät, mutta eivät kuitenkaan alkuperäiset. Lasinen mehukannu, metallinen kahvi- ja teepannu ja kasa pyöreitä pullia ja keksejä odottivat jo valmiina innokkaita kesäjuhlan viettäjiä saapuvaksi.

Ilma oli ihanan lempeä, juuri sopiva tällaiseen tilanteeseen. Ketään ei tarvitsisi kääriä vällyihin, eikä villasukkiin. No ehkä sairaimmat tarvitsivat ylimääräistä vaatetta ihan vain varan vuoksi, onhan kesäsääkin joskus petollinen. Sadekin voi yllättää, vaikka pilvettömältä taivaalta sen ilmaantuminen tuntui kyllä hyvin epätodennäköiseltä juuri nyt. Raili laahusti rollaattorinsa kanssa kohti pöytää samalla tutkaillen mitä hyvää kahvin kanssa olisi tarjolla. Häntä kutsuttiin pullahiireksi leikkisästi henkilökunnan keskuudessa, koska päiväkahvipulla oli Railille joskus tärkeämpää kuin lounas. Lounaalla hän saattoi jättää perunat syömättä jättääkseen pullanmentävän tilan vatsaansa, sillä linjoistaan tämä vanha rouva huolehti vieläkin, yli 85 vuoden iässä, tarkasti. Joka-aamuinen narujumppa oli tosin vaihtunut käytävällä edestakaisin kävelyyn, mutta tuosta harrastuksesta ei luovuttu yhtenäkään aamuna. 10 kertaa päästä päähän. Se oli hänelle kunniakysymys. Sen minkä aloitin ja hyväksi totesin, sitä jatkan hamaan kuolon kellojen lyöntiin saakka, hän usein sanoi asiaa ihmetteleville ja ehkäpä hienoista kateutta tunteville ihmisille. Itsekuristahan tässä vain on kyse.  Ja hyvähän hänen kuntonsa olikin siihen nähden, että reuma oli runnellut jonkin verran jäseniä ja paikat olivat usein kipeinä. Liikunta auttaa siihenkin, se auttaa kaikkeen.

Loppuväkikin saapui pikkuhiljaa paikalle. Osa tuli hoitajien käsikynkässä ja osa rollaattorin avulla itsekseen laahustaen. Juhlaan oli kutsuttu paikallisen kylän trubaduurikin laulamaan vanhusten toivelauluja. Ilmassa kaikui juuri Hopeinen kuu ja laulajan ääni venytteli “luo”  ja “siltaa” sanoja niin pitkään ja hartaasti, että Raili ei voinut pidätellä hienoista, mutta melko äänetöntä hihitystä. Raili rakasti musiikkia, oli aina rakastanut, mutta tämä laulaja ei vedonnut hänessä muuhun kuin huumoriosastoon. Mutta silti oli mieluista ja viihdyttävä kun ohjelmaa oli jaksettu järjestää ja ihmiset saivat kuulla toivelaulujaan ja laulaa vielä mukanakin. Laulut vaihtelivat virsistä iskelmiin, laulaja oli saanut jo etukäteen listan toiveista, siksipä homma sujui sen suhteen kuin rasvattuna. Jopa laulujen sanat isokokoisina oli kopioitu osasta lauluista niille, jotka vielä näkivät lukea. Muutamat vanhuksista yrittivät syödä ja laulaa yhtä aikaa, eli sen suhteen hoitajilla olikin kiire pitää silmällä, ettei pääsisi tapahtumaan Railin taannoista “läheltä piti”- tapausta uudelleen. Elvi pyörätuoleineen tuli viimeisten joukossa jo laulujen raikuessa ja hoitaja asetti hänet varjoisimpaan kohtaan suuren ja vanhan lehmuksen katveeseen vähän muista syrjään Elvin omasta toiveesta.

Pihan tuoksu oli huumaannuttavan voimakas. Allergikot olivat saaneet jo hyvissä ajoin lääkkeensä, sillä tähän syreenin tuoksuun voisi heikompi tukahtua sen ihanuudesta huolimatta. Lintujen moniääninen sirkutus kaikui vanhusten ja hoitajien äänien lomassa täysin harmonisesti luoden tilaisuuteen oikeanlaisen tunnelman, juuri sellaisen lämpöisen, iloisen ja kiirettömän kesäisen patiotunnelman, joka näytti puuttuvan Elviltä kokonaan. Hän tuijotti apaattisen näköisenä pöydän alle, vaikka siellä ei näkynyt muuta kuin toisten vanhusten aamutossuja, ruohotupsuja ja joitakin keksinpalasia, joita oli pudonnut vapisevista sormista tai innokkaasti laulavista ja puhuvista suista. Muilla näytti olevan todella hauskaa. He olivat kuin yhtä suurta perhettä, ajatteli Elvi itsekseen ajatuksiinsa jälleen vaipuen, kuin “yhtä suurta perhettä”... Samaan aikaan rohkea varis kävi nappaamassa pöydän alta suuren saaliin, ison pullanpalan, joka putosi Railin nauravasta suusta suoraan variksen nokan eteen.

torstai, 12. elokuu 2021

Pieni novelli

Tämä on pätkä kirjoittamastani, keskeneräisestä pienoisromaanista . Se on kesken edelleen, ehkä aina ja aihekin oli sellainen, että teksti  oli ajoittain tosi raskasta itsellekin. Omaa elämääni käsittelin paljon, ja tuntui, että on hyvin vaikeaa kirjoittaa pelkkää fiktiota. Haluaisin kyllä opetella. No mutta tässä lukupätkä teoksesta, joka toimii pienenä novellinakin.

***

Ote pienoisromaanista Elvin huone

Sinivihreät silkinohuet ikkunaverhot lepattivat kutsuvasti lämpimän kesätuulen leikkiessä niiden kanssa, salin pöydillä vilisi varjoja, jotka muistuttivat pieniä metsän eläimiä tai muurahaisia kuhisemassa pesässään. Oli lounasaika ja Elvi oli kärrätty pyörätuolilla huoneeseen. Tänään hän ei jaksanut kävellä, ei tänään, ehkä huomenna. Raili istui jo pöydän ääressä pelaamassa pasianssia. Kuluneet kortit siirtyivät hitaasti jäykistyneissä sormissa paikoilleen, mutta liikkeissä oli silti merkillistä varmuutta, tätä oli harjoiteltu satoja kertoja: “Missähän se ristiseiska on, tarvittisin sen nyt tuohon…no tuossa on ainakin pata-akka, se menee tuohon, noin ja herttakymppi…hmm…no voi voi, taitaa tämä peli mennä uusiksi”, kasvoilla näkyi terävä ja samalla innokas ilme. Hiukan alaspäin kaartuvien silmäluomien sisällä vilkkuivat siniset, hiukan ilkikuriset silmät. Posket olivat täynnä pieniä ryppyjä, ja ne valuivat alas kuin raskas silkkiverho yhtyen kaulan velttoon ihoon, joka näytti kuin laahukselta. Lähes alituisen hymyilyn seurauksena suupielien viereen oli muotoutunut kuin veistettynä syvät hymyviivat ja ne nuoruudessa poikia lumonneet pehmeät hymykuopat olivat hautautuneet jo vuosia sitten ajan hiekkaan. Mutta jäljellä oli lempeys ja ilo. Vitivalkoiset hiukan taipuisat hiukset reunustivat noita edelleen salaperäisen kutsuvia kasvoja hentona pilvenä.

Ikkunan takana avautui vehreä takapiha. Elvin alakuloinen katse viipyili pihan lehtevissä puissa ja pihakeinun tuulen mukana keinuvassa pienessä liikkeessä. Pari oravaa kisaili keskenään pähkinöistä, joita laitoksen väki oli niille pihaan auliisti jättänyt syötäväksi. Vilkkaat pyrähdykset puusta toiseen, somat pysähdykset ja tuuheiden häntien pehmeät keinunnat eivät tuntuneet saavuttavan Elvin sameaa tajuntaa. Elvin ilmeessä ei näkynyt minkäänlaista kiinnostusta. Pihalla oli vierailemassa myös pari terhakan oloista varista, joiden ylitse ja ohitse  pikkuruiset varpuset lennähtelivät kahvipullan muruja etsien.  Eri eläinlajien sulan sovun tuoma harmonia tuntui saavan ajankin melkein pysähtymään. Enää puuttui vain se siiliäiti, joka iltaisin vaappui ruohikossa etsien syötävää tai se kanien komppania, joka oli myös katsonut parhaakseen esittäytyä vasta myöhäisillan hämärässä uteliaille ihmisille. Raili vilkaisi nopeasti pihaa ja havaitsi oravien leikin:” Katos ny sinäki Elvi, mikä tanssiesitys noilla meijän pihan asukeilla taasen on? Mehän ei tarvitakkaa mittään miesriptiisiesityksiä tänne sittenkään, vaikka siitä jo puhuttiinki…meillähä on iha oma karvanen tanssiryhmä keikistelemässä joka päivä tossa ikkunan takana, ilimasta  lystiä meille ikäneidoille. Kyllä ne alastomat nuoret miehet oliski sydämelle vissiin liikaa...“ Railia nauratti oman jutustelunsa herättämät mielikuvat niin paljon, että juuri hörpätty kahvi holahti väärään kurkkuun ja naurunpyrskähdys muuttui äänettömäksi yskänyritykseksi värin muuttuessa kasvoilla sinipunaiseksi.

Riitta oli tuomassa lounastarjotinta Elville ja kuuli kävellessään Railin eloisan tarinoinnin, mutta huomasi pian myös äänettömän kakistelun ja uhkaavan kasvojen värin. Hän laski tarjottimen nopsasti Elvin eteen ja pyyhälsi saman tien  Railin luo tömäyttäen tätä samaan aikaan keskelle yläselkää niin, että henkitorvessa seikkaillut kahvi ryöpsähti valtavalla voimalla huolella kasatun korttikasan päälle levittäen sen kuin viuhkan ja sen näkeminen alkoi naurattaa Railia entisestään. Pyrskähtely ja kahvintuoksuinen yskiminen jatkui, eikä kukaan enää saanut selvää, oliko sen seassa itkua, naurua vai pelkkää kakomista, mutta väri kasvoilla alkoi palata jo riittävän hyväksi. Riitta katseli aikansa tilanteen tasaantumista ja asteli lopulta hymyillen tiehensä. Kaikkea sitä, onneksi edes jossain asukissa tuntuu olevan jäljellä vielä oikeaa elämää, hän ajatteli. Tuo ajatus antoi hänelle tämän kiireisen työpäivän keskelle jotenkin hyvin suuren voiman ja ilontunteen. Jos elämänilo on mahdollista säilyttää vanhuuteen asti noin iättömän oloisena ja elinvoimaisena, on tällä työllä varmasti merkitystä. Hänen työllään täytyy olla merkitystä, hän toisti mielessään uudelleen, kuin haluten varmistaa asian itselleen. Joskus se ei vain tuntunut siltä. Joskus se oli vain puurtamista ilman tunnetta, että mikään asukkaitten voinnissa eteni tai parani. Ja tottahan se olikin, että kukaan ei täältä elävänä poistunut, korkeintaan keskussairaalaan lähti asukkaita keuhkokuumeen tai muun vastaavan kourissa, mutta yleensä he palasivat takaisin, kun pahin oli voitettu. Kukaan ei parantunut, sillä vanhuudesta ei kaiketi voinut parantua, mutta kai sitä silti voi elää elämän loppuun asti hyvillä mielin? Siitä hän ei ollut vieläkään usein varma, mutta silti juuri nyt, tällä erityisellä hetkellä Riitan työ tuntui maistuvan oikealta ilolta ja juuri siltä, miltä hän toivoikin sen maistuvan ja miksi hän tälle alalle oli aikoinaan päätynyt ammatinvalinnassaan. Riitta vain jostain syystä piti vanhoista ihmisistä. Jos heidän juttujaan jaksoi kuunnella tarkasti, oppi elämää arvostamaan enemmän, hän pohdiskeli. Suu hymyssä hän riensi kohti suihkuttelupaikkaa ja veti liian suuret kumisaappaat ja muoviessun päälleen ripeästi, laulaen samalla kuin huomaamattaan: “ Elämältä kaiken saaain…nyt kirkkoon sinut viiien…lalaalalaalaa…”

Ruokasalissa Elvi tuijotti Railin tyrskimistä hailakat kasvot vakavina, kunnes lopulta syviin, alaspäin kaartuviin ja teräviin suupieliuurteisiin nousi viattoman lapsen hymyn kaltainen valo ja elävyys. Monia vuosia, kenties kaksikymmentä vuotta tuntui katoavan noilta silkkipaperinohuen ihon peittämiltä valahtaneilta kasvoilta kuin ihmeen voimalla. Ikään kuin joku olisi herättänyt hänet tuosta yöllisestä unesta vasta nyt ja tuonut takaisin tähän hetkeen. Kuin aikamatkan alus olisi laskeutunut pitkältä matkalta välietapille tankkaamaan pian taas jatkaakseen tai pikemminkin palatakseen jonnekin, mihin Elvi ei olisi halunnut palata. Elvin ohuiden huulien takaa karkasi yllättävä kikatusta muistuttava ääni, mutta joka värittyi äkillisesti ulos purkautuessaan katkonaisella karheudella. Mutta naurua se on, väsyneen ihmisen herpaantunutta naurua. Ei ollut ensi kerta kun hän nauroi Railin tarinoille, sillä Railissa oli jotain, joka sai hänet unohtamaan ikävät asiat, mutta vain toisinaan. Silti sekin oli paljon, se auttoi jaksamaan. Paljon hänen mielessään oli unohdustakin. Varsinkin hyviä asioita ei tuntunut muistista löytyvän. Jokin vain aina painoi, rinnassa oli jatkuva pala ja joskus tuntui kuin kylmä koura repisi sisuksia hajalle tai jotain liian suurta yrittäisi ulos liian pienestä aukosta. Synnytys...niin, tuntui, kuin koko elämän Elvi olisi vain synnyttänyt. Se synnytys ei ollut helppo, eikä siinä käytetty kivunlievitystä. Ei, vaikka hän toivoi hartaasti, että joskus tulisi päivä, jolloin kaikki olisi ohi. Onneksi oli Raili. Kuin ilokaasua oli Railin seura. Mutta se haihtui, yöllä varsinkin tulivat haamut ja pirujen armeija. Yöllä tulivat kaikki.

torstai, 5. elokuu 2021

Se ensimmäinen pisara

Mikähän on pisaran tarina? Vesipisaran, veripisaran, kyynelpisaran, ja minkä vain nestepisaran. Sellaisen, joka ikään kuin laajenee saavuttaessaan kohteensa. Räiskähtää ja luo kosteita säteitä ympärilleen. Entäpä toivon pisaran, uskon pisaran, tai rakkauden pisaran tarina. Laajenevatko ne ja kuinka paljon? Laajenevatko ne vain vähän, vai kenties ihan loputtomasti luodessaan aina vain uusia ja uusia voimallisia hyvyyden pisaroita, kun ne luovutetaan pois? Onko niin, että antaessaan tosiaankin saa?
 
Punaisen pisaran kuva veripalvelun mainoksessa kuvastaa toivoa ja toimintaa toisten terveyden, jopa hengen pelastamiseksi. Miksi pisaran kuva? Koska pisarassa on kaikki. Kaikki alkaa pienestä. Merikin alkaa pisarasta. Isoihin tekoihin tarvitaan vain pieni pisara halua ja hyvää tahtoa. Rohkeilta vaikuttaviin päätöksiinkin on alussa vaadittu vain se yksi pisara uskallusta.
 
Tuo lähes näkymätön, mutta tärkeä pisara on jotain, jonka avulla voi nähdä edessään polkua sen yhden askeleen verran. Alkuun päästäkseen ei tarvitse tehdä suuria uhrauksia, maatakääntäviä toimenpiteitä tai yltää yli-inhimillisiin suorituksiin. Pisara muutoksenhalua riittää.
 
Joskus ainoa, mitä tarvitsemme avuksemme, on toisen elollisen olennon hyväksyntä, itseasiassa pelkkä yrityskin siihen voi riittää. Erotamme kyllä tuon vilpittömyyden ja aitouden pisaran. Voimme jopa kellua siinä. Niin suuri lopultakin on pisara.
 
Pisarassa on kaikki. Ja vain yksi pisara hyvyyttä kerrallaan riittää. Älkäämme säästelkö elämämme pisaroita, vaan pisaroikaamme, kuten tämä tekstikin tekee -  pisaroita säästämättä.
 
PISARASI
 
katsoit minuun ymmärtäen
ainakin haluten ymmärtää
 
annoit pisaran toivoa
 
sen sivelen silmilleni
ja katson sen läpi uudelleen
 
näen askeleen eteenpäin
 
ethän vähättele
pisaran voimaa

maanantai, 5. heinäkuu 2021

Kirjainruno K

Joskus hyvin kauan sitten harjoittelin runon tekemistä käyttäen kaikissa sanoissa samaa alkukirjainta. Se on hauskaa puuhaa ja runoihin  tulee samalla alitajunnan salaisuuksia ja kaikkea erikoista mukaan. Jaan nyt K-runon ja jatkossa ehkä muitakin aakkosia tulossa. 

 

K-runo

kurjaa kaikki kamala

katastrofi kannoilla,

kelmeät kavaluudet

kantapäillä kulkevat

 

kiskovat kuiluihin

kummallisiin,

kopistelevat kaikuna

kaduilla kaupungin

 

katalat ketut -

kaameat koukkunokat,

kerran kun koskevat,

kurihin kovaan kolautan

 

kalpeaksi kumautan

 

(v.2005)

maanantai, 21. kesäkuu 2021

Suloisuutta

Kaksi ottamaani valokuvaa lapsenlapsestani Ennistä ja hänen kauniista äidistään Hannasta. Enni on pian 3 kk.

DSC_6014_filtered-01.jpg

DSC_6016_filtered-001%20copy.jpg