lauantai, 19. toukokuu 2018

Tankarytmejä

Näkymättömyys

vie läpinäkyvyyteen.

Ihminen muutttuu

lasinhauraaksi tieksi,

jonka yli kävellään.

***

Ihana tyhjyys

täynnä tarpeettomuutta.

Tietämättömyys

kaiken tiedon keskellä,

antaa luvan kuunnella.

***

Elämän nälkä

on sama kuin rakkaus.

Se avaa sinut,

niin kuin linnunpoikanen

avaa nälkäisen suunsa.

***

Omistaminen.

Suurin luulo ja harha.

Olemme vapaat

lentämään ilman taakkaa.

Hylkäämään kotelomme.

 

**********

Nämä ovat tällaisia vähän "pakotettuja" ja nopeasti laadittuja pikkuajatuksia tankarunon rytmityksellä. Muuten nämä eivät noudata tankarunon periaatteita - luulen. Aion jonkun aikaa kirjoittaa tätä rytmiä, se saanee (toivottavasti) runosuoneni aukenemaan lisää.
 

keskiviikko, 16. toukokuu 2018

Huomio: Uutta musaa

Tättärätää!!

Funksonseilta tulla tupsahti uusi biisi ja video ilmoille tänään. Se on hirmu kiva kesäbiisi ja videokin on hienoa työtä, eli kantsii katsoa heti tai mieluummin nyt.

MIELUUMMIN NYT by Funksons

tiistai, 15. toukokuu 2018

Sulan aikanaan

mitä tehdä surulle
joka ei suostu
loppumaan

ei vihaamalla
ei ikävöimällä
ei unohtamalla

mitä tehdä sille?

antautuako sen
syvälle syksylle

syysmyrskyn
kylmiin kouriin
kaivautua

olla surun lapsi

kasvaa
talven yli
kohti kesää

ja antaa lämmön
sulattaa surun jää

niin kuin aurinko tekee
jäältä lupaa kysymättä

 

 

tiistai, 15. toukokuu 2018

Seppele

Piilossa puun takana, kädessä seppele pienoinen,

pilkottaa helmasi leveä, voikukan tuoksu hienoinen.

Kaarnassa merkit menneisyyden, sydän ja kaksi nimeä.

Nuolet ja suunnat ikuisuuden, lävistää seinämän kipeän.

 

Heilauta helmaasi, laita seppele päähäsi

et enempää voi puolestas sä tehdä.

Suutele puutasi, sivele hellästi,

ei enempää se sulle voi antaa.

Paina pihkan tuoksu sun sisimpään,

sitten anna sen jäädä kuivumaan.

 

Piilossa puun takana, kädessä seppele pienoinen

pilkottaa helmasi leveä, voikukan tuoksu hienoinen.

Kaarnassa merkit menneisyyden, sydän ja kaksi nimeä.

Nuolet ja suunnat ikuisuuden, lävistää seinämän kipeän.

 

Heilauta helmaasi, laita seppele päähäsi.

voit juosta jo tuuleen lämpimään.

Huultesi maussa tarina rohkeudesta,

et jäädä voi pelkkään ikävään.

Paina pihkan tuoksu sun sisimpään,

sitten anna jäädä sen kuivumaan.

 

Juokse jo niityille, tanssi pilville,

puno seppeleet aina uudestaan,

puno seppeleet aina uudestaan.

 

 

*********************************************

Tää on eräs runo/lauluryriikka vuodelta 2008 muistaakseni. Aika keskeneräinen, mutta ei siitä valmista tule. Semmonen lapsenomainen pikku tarina menetetystä rakkaudesta.

 

sunnuntai, 13. toukokuu 2018

Tajuamisen vaikeus

Olipahan viikonloppu! Siis erittäin tyypillinen ja samalla jotenkin kuitenkin erilainen. Olen tajunnut tänä viikonloppuna jotakin, mitä en edes ehkä vielä tajua, vaikka luulenkin hiukan tajuavani? Tajuaminen on edennyt asteittain, käynyt välillä jopa valaistumisen lähistöllä kurkkimassa ja sitten taas pudonnut jonnekin mutavesiin, mutta sitten taas noussut pinnalle kuplimaan. Koko viikonloppu tuota samaa ees taas veivaamista. Vaikka minulle osoitetaan selvästi asioita, joiden perusteella pitäisi hölmömmänkin tajuta, olen erittäin hyvä keksimään selityksiä, oletuksia, arvauksia ja vaikka mitä -  siis mitä se sinnikäs egomme nyt vaan keksiikin, saadakseen lisää aikaa jatkaakseen olemassaoloaan ja tätä kärsimyksen suloista leikkiä ja peliä.

Olen kuitenkin kyllästynyt. Olen kyllästynyt olemaan sokea, jota varmasti tulen silti olemaan vielä jatkossakin. Olen kyllästynyt etsimään itseni ulkopuolelta vastauksia. Olen kyllästynyt vihaamaan ja säälimään itseäni. Olen kyllästynyt olemaan syyllinen, ja olen kyllästynyt siihen, etten todellakaan rakasta itseäni juurikaan. Olen kyllästynyt olemaan uhri ja olen todella kyllästynyt siihen, että ulkomuotoni paljastaa tämän kaiken. Minut on paljastettu ja se ottaa päähän, hävettää ja nolottaa. Masennukseni ja saamattomuuteni näkyy kilometrien päähän, vaikka tahtoisin peittää sen. Samalla olen raadollisen "iloinen" siitä, että näen itsekin - on niin tärkeää nähdä oikein ja rehellisesti, vaikka se hetkellisesti järkyttääkin.

Mutta, minulla on ihanat lapset. Tänään oli äitienpäivä, jonka sain viettää heidän kanssaan. Myös eilen sain olla tyttäreni kanssa, joka on yksi henkisimmistä ihmisistä, jonka tiedän. Hän auttoi mua eteenpäin. Vaikka lilluin mutavellissä, hän sai mut nauramaan kaikelle (ihan kaikelle) ja hyväksymään asiat sellaisenaan - ainakin hetkeksi. Hän sai mut myös olemaan kiitollinen juuri niistä asioista, jotka vie kohti egon kuolemaa tai ainakin sen kutistumista eli olemaan kiitollinen niistä ihan vaikeimmistakin tunteista. En tiedä, enkä todellakaan tajua miksi, mutta jostain kumman syystä taas, kaiken kuravellin jälkeen koen salaista tyyneyttä enemmän kuin kaksi päivää sitten.

En kuitenkaan enää tunne itseäni, olen kuin loputtomassa tyhjyydessä ja merkityksettömyydessä, mutta samalla tiedän, että olen taas askeleen lähempänä jotain todellisempaa. Ehkä lähempänä jonkin olennaisen tajuamista tai pikemminkin kaiken sen hyväksymistä mikä on ja mikä tapahtuu.