Minulla on ollut tässä melkoinen "mitä mulle kuuluu" -blokki. Olen saanut kirjoitettua muuta tekstiä jonkin verran, mutta kun yritän kertoa vaikkapa Facebookissa, mitä mulle kuuluu, en keksi mitään sanottavaa. Myönnän kyllä, että ahdistaa aika tavalla tämä itseaiheutettu loma ja siitä varmaan johtuu tämä yllättävä "tukos" normaalissa pulputuksessani. Uskon silti, että tämä loma on hyvä juttu ja tosi  tarpeellinen, mutta enpä todellakaan odottanut tällaista ahdistuksen aaltoa heti tähän alkuun. Taustalla on ehkä muutakin kuin "vain" tämä hyppääminen tyhjän päälle. Koko keväthän on ollut kaikesta mahtavuudestaan huolimatta tosi raskasta uusien ihmisten ja työkuvioiden parissa ja nyt kun päätin hypätä oravanpyörästä pois, olen todellakin hiukan hukassa itseni kanssa. Mitä nyt? Lomaa tietysti, kuten suunnittelin, ja toivottavasti paljon kirjoittamista, mutta kuinka edetä, kun tuntuu että koko menneisyys ja tulevaisuus uhkaa kaatua päälle. Enpä muista, milloin olisin näin suuresti pelännyt jotain. Elämää, itseäni, syyllisyyttä, aikuisuutta, vastuuta...jotain. Työelämän kiireessä tunsin erilaista ahdistusta, oli motivaation puutetta, väsymystä, turhautumista, riittämättömyyttä. Nyt edessä on jotain ihan muuta. Uusi työ nyt ainakin jossain vaiheessa. Tuntuu, kuin musertuisin sen alle ja yritän suojautua lukkiutumalla itseni sisään, kuin etana tai simpukka.

Uskon, että minun täytyy nyt vain kirjoittaa nämäkin fiilikset ulos. Olen kirjoittanut jo muutaman sivun rakkaudesta, kauniista asioista, mutta jotenkin nuo hyvät asiat alkavat ikäänkuin vastapainoksi nostaa esiin kaikenmaailman kuonaa. Kaiketi niitä vastakkaisia tunteita on tarkoitus lakaista tieltä syrjään, jotta päästään kunnolla sen jälkeen hyvän elämän ytimeen. Ja toisaalta, kaikellahan on vastapoolinsa. Luomisen tuskaa osittain, mutta eniten elämän katoavaisuuden tajuamista ja sen kuinka nopeasti kaikki häviää ja kuinka paljon vaaditaan rohkeutta tarttua elämään kiinni koko sydämellään. Olen tuhlannut niin paljon elämääni monella tapaa, enkä tahtoisi enää tuhlata, mutta huomaan joka päivä silti tuhlaavani tunteja siihen, että uiskentelen kipeissä fiiliksissä ja annan itseni kärsiä. Ei hyvä minulle, eikä ympärilläni oleville. Mutta sen voin sanoa, että hyvin tuttu tunne tämä on kaikessa ikävyydessään. Siksi siihen onkin niin helppo aina luiskahtaa, kun elämä alkaa tuntua pelottavalta paikalta. On helppo sanoa elämän haasteiden edessä, että sori vaan...ei musta oo, oon kipee, päätä särkee, ahdistaa, mulla oli vaikee lapsuus, mulla ei oo rakasta tukemassa, sukulaiset on vaikeita ja kaikki on ihan kauheeta. Joo, helppoa ja ihan ymmärrettävää. Silti. Ei hyvä. Noihin vetoaminen on inhimillistä, mutta mikään ei estä muuttamasta omaa elämäänsä nyt. Ei mikään muu, kuin oman minän puhe, joka väittää, että menneisyys on tehnyt tehtävänsä, lyönyt leiman jota ei voi pyyhkiä pois. Mutta mitä jos hiukan koristeltaisiin sitä leimaa tai kuvaa? Piirrettäisiin pirunsarviin sydämet, hiilihankoon makkara ja hännänpäähän rusetti !  Nyt alko muuten jo helpottaa....hahaa...

On tää blogi niin tarpeellinen olemassa  !!