Olen viime aikoina miettinyt, miksi en osaa fanittaa oikeastaan mitään enkä ketään laajemmalti. Johtuuko se masennuksesta? Vai olenko vain sen tyyppinen persoona, etten jaksa intoilla päivää kauempaa oikein mistään. Totta on, että olen joskus "fanittanut" kyllä. Eikä siitä edes ole kovin kauaa, mutta nyt kun sitä ajattelen, ei se ollut tavallista fanittamista. Olen pukenut sen siihen kaapuun, mutta itseasiassa se on ollut ja on jotain paljon enemmän. Se on liittynyt omaan henkilökohtaiseen kasvuuni ja itsetuntemukseeni ja ollut siinä mielessä paljon enemmän kuin pelkkää iloista fanittamista vaikka ulkonaisesti onkin näyttäytynyt siten. Se on ollut syvä tuskainen matka omaan minuuteeni ja lisäksi se on ollut rakkauden käsitteen uudelleen opettelua. Sitä sivuten minulla on tekstikin. RAKKAUS - MITÄ SE ON?

Mutta perinteinen fanittaminen, siitä en tiedä oikeastaan paljoa. Pidän kyllä musiikista, elokuvista ja näyttelijöistä ja erityisesti lasteni musiikki totta kai on lähellä sydäntäni. Sanonkin että fanitan heitä, mutta ei sekään sitä perusfanittamista ole, koska se on hyvin henkilökohtaista rakastamista. Minulla on tuttavia, jotka ovat lähes fanittamisen ammattilaisia. Siksi aloinkin nyt miettiä tätä asiaa, koska huomasin, etten osaa käsittää (ollenkaan) niitä tunteita, joita syvästi fanittamista harrastavilla ihmisillä on. Kun seuraa sivusta sitä tunteen paloa, niitä moninaisia vaihtuviakin kohteita ja monia eri taiteen lajien edustajia, joihin nuo tunteet kohdistuvat, tulee itselle ihan psyykkinen ylikuormituksen tunne. Miten voi innostua uudelleen ja uudelleen ja tavallaan rakastaa noin paljon ja noin monia ja koko ajan? Miksi en ymmärrä sitä? Johtuuko tämä masennuksesta, etten ymmärrä?

Aloin pohtia, mitä minulta puuttuu kun en osaa heittäytyä, rakastaa artisteja ja saada elämääni sitä kautta sisältöä. En vain osaa ihastua sillä tavalla kehenkään taiteilijaan, että se kestäisi enempää kuin sen lyhyen musiikinkuunteluhetken tai elokuvan ajan. Saatan ihastua totta kai, mutta se kestää tosi vähän aikaa enkä osaa tehdä heistä sillä tavalla tärkeitä, että saisin pidemmällä aikavälillä itselleni mielenkiintoista toimintaa heidän kauttaan. En osaa ihailla sillä tavalla että se tuntuisi oikein missään kohdassa - enkä varsinkaan palvoa. Olen huomannut, että artistien elämä ja ura on fanien varassa, mutta jos kaikki ihmiset olisivat kuin minä, kukaan taiteilija tai muukaan julkisuuden henkilö ei menestyisi toinen toistaan paremmin. Kaikki olisivat lähes yhtä suosittuja, eli heidän tulisi tyytyä melko vähään. En osaa nostaa oikein ketään toinen toisensa yläpuolelle artistina tai ihmisenä sillä tavalla, että se saisi minut "polvilleen".

Mutta kuten alussa sanoin, olen minäkin fanittanut (kerran aikuisiällä), matkustanut kohteeni perässä ympäri suomea sinne sun tänne, mutta omalla kohdallani luokittelen tuon enemmänkin tietynlaiseksi mielenhäiriöksi tai elämän kriisivaiheeksi, isoksi muutokseksi suhteessani itseeni. Siitä mielenhäiriöstä jäi kuitenkin jäljelle syvä uskollisuus, jopa rakkaus vain ja ainoastaan tuota kohdetta kohtaan. Ketään muuta kohtaan en voisi samaa kokea - lähellekään. Kirjoitin tuolloin fanittamisesta puolihumoristisen pohdinnankin toiseen blogiini, ehkä juuri siksi, että olin hyvin hämmentynyt oman rakkauteni syvyydestä, enkä tavallaan kokenut myöskään kuuluvani oikein mihinkään "fanikantaan". Se oli minulle lähes täysin uusi kokemus. Kirjoitus löytyy TÄÄLTÄ. Nyt kun aikaa on kulunut, olen huomannut, että se tosiaan oli hyvin ainutlaatuinen ajanjakso elämässäni. En tule ehkä koskaan enää kokemaan vastaavaa muun kohteen kanssa, ja siksi se varmaan jäikin eloon ja elämään tätä elämää kanssani ihan loppuun asti luulen. Fanittamista vai ei? Jotain minulle hyvin epätavallista joka tapauksessa ja uskollinen luonne kun olen, niin enpä osaa tai jaksa muita rinnalle päästää.

Musiikkiin liittyen. Tässä mielenkiintoinen artikkeli popmusiikin tasapäistymisestä. TASAPÄISTYVÄ MUSIIKKIMME.

Lopuksi - nyt tiedän miksi rakastan edelleen sitä suuresti rakastamaani bändiä, lähes ainoaa koskaan rakastamaani. Heidän musiikissaan on sitä jotain mitä aivoni ja sydämeni tarvitsevat. Syvällistä sanoitusta, mystistä laulua ja jotain tuttua, mutta aina jotain jännittävääkin. Artikkelikin sen kertoikin aivotutkijan sanoin:

"Ra­kas­tam­me jo val­miik­si meil­le tut­tua mu­siik­kia, mut­ta vie­lä enem­män saam­me nau­tin­toa, jos sii­nä tu­tus­sa on myös uut­ta ja yl­lät­tä­vää. Ei lii­kaa, hi­ven riit­tää."

Poikkesin ehkä hiukan aiheen keskiöstä, mutta sellaista on elämäkin.