Annan sinun kurkata naamioni alle,
olen hivuttanut sitä irti vuosikaudet.
Alla voit nähdä herkkää, punoittavaa ihoa,
puolustuskyvytöntä ja arkaa.

 
Saat sukeltaa sieluni uumeniin,
sen kansiin nidotun ja kipuilevan.
Ehkä löydät sieltä toisen naamion,
sen arpisen ja kauttaaltaan paksuntuneen.

 
Minulla on monet kummalliset,
päällekkäiset kasvot.
En osaa niitä itsekään tunnistaa,
enkä tiedä, miten arvista saadaan uutta.

 
Miten sellaisen tuskapanssarin voi lävistää?

 
Pitääkö tehdä uusi verestävä haava,
pitääkö kuoria kaikki kokonaan pois?

 
Silloin on kuljettava sisin tuulessa avoimena
ja annettava kesäsateen juottaa sitä.
Otettava monta riskiä, tunnettava monta
kirpeää kosketusta ja poltetta.

 
Ja lopulta, on vain uskottava rohkeasti,
kuoretonta sisintä ei kukaan, koskaan,
pysty väkisin avaamaan.

 
****************

 
Olet turvassa, jos kuljet avoimena. Olet turvassa siltä pelolta, joka asuu niissä, jotka ovat pystyttäneet muurin suojakseen.
Avoimuus on suurta rohkeutta.
Olet ehkä jossain vaiheessa pakon sanelemana liimannut kasvoillesi naamion. Alati hymyilevä tai kyyninen tuskapanssari kasvoillasi, olet oppinut mukautumaan ympäristön vaatimuksiin ja oppinut olemaan kuin muutkin.
Ketkä muut? Ne muut, jotka omien naamioidensa takaa peilaavat itseään - joihinkin muihin.
Jos me peilaamme naamioitamme toisten naamioihin, mikä on tuloksena?
Loputon naamiaisjuhlien ja roolileikkien kavalkadi. Ajanviete, joka jättää lopulta kylmäksi.
Aikamme kuluu peleihin ja panoksien laskemiseen. Missä roolissa ja miten pelaamalla ansaitsen enemmän? Minkä naamion kanssa tai takaa minua ”rakastetaan” eniten?
Mitä se kaikki "ansaittu" lopultakin pitää sisällään. Onko se todellista ja aitoa? Miksi nähdä niin paljon vaivaa ja ansaita jotain, mitä ei tavallaan ole edes olemassa?
 
**********
Tämä oli yksi runo/pohdinta Unelman Tiellä - kirjasestani vuodelta 2009.