Jatkan edelleen ihmissuhdeteemaa, koska se nyt eniten mielessä kaihertaa. Allaoleva runo, joka on kirjoitettu vuosia sitten, kertoo ns. "ongelmstani", eli höyhenenkevyistä "rakkauksista", niistä, jotka eivät odota, jotka pienestä puhalluksesta lehahtavat lentoon ja pakenevat pois. Ne tuntuvat aina ensin niin hyviltä, täydellisen "kutittavilta" ja helliltä. Liian hyviltä ollakseen totta. Juuri niin onkin. Milloin opin, että hyvää ei taida edes olla. Tai että se paljastuu vasta myöhemmin...tai sitten ei, tai joo, tai ääääh...

Annoin aikaa

Annoin aikaa rakkaudelleni
ja tuossa vapauden tuulessa
se lensi pois näkyvistäni,
unohtui tummaan tyhjyyteen

Luulin että takertumalla siihen
ajaisin sen karkuun luotani,
mutta tämä rakkaus
oli liian kevyt odottamaan

Se oli kuin untuvainen unelma
minun avoimella kämmenelläni,
huokauksestani pois haihtuva