Nyt on vaikeat ajat menossa. Tuntuu, että jotain todella isoa on muuttumassa ja tilanteet vaativat äärimmäistä kykyä yhteistyöhön, rauhallisuuteen, harkintaan ja viisauteen. Niin, ja minussahan noita ominaisuuksia on ihan yllin kyllin ja ylikin jää....just joo ja plääh. Olen ollut täällä blogissa todella avoin oman elämäni suhteen. Paljastanut kipukohtia surutta. Nyt en pysty edes kirjoittamaan näistä käsillä olevista asioista. Ne ovat tulleet niin lähelle ja helisyttävät kieltämisen häkin kaltereita niin voimallisesti, että tässä "mölyssä" ei voi edes ajatella selkeästi saati analysoida asian eri puolia viisaan oloisesti. Ei, olen tiellä, jossa minun pitää kasvaa ulos jostain, jota olen varjellut viimeiseen saakka. Johon olen aina lopulta paennut, vaikka osa elämääni onkin vaikuttanut rohkean ihmisen toiminnalta. Nyt lähestytään niitä vaikeimpia asioita ja se ei ole kivan tuntuista, ei todellakaan. Nykyään valvon yöt, mietin, syyllistyn, mietin ja uuvun, pienenen ja kohta häviän, ellei joku minussa ala pian luottamaan, että tämänkin tilanteen tarkoitus on hyvä. Tämänkin ahdistuksen tarkoitus on kasvattaa kohti hyvää, kohti vahvempaa minuutta. Vaikka tajuan sen, en jaksaisi käydä tätä läpi. Etsin epätoivoisesti pensasta johon piilottaa pää vyötäröä myöden. Jaloillani voisin potkia lähelle tulijat kauemmaksi. Mutta Ei, en tee niin. Luoja auttakoon minua siinäkin asiassa tekemään kerrankin toisin ja kohtaamaan ne vaikeimmat asiat vihdoinkin silmästä silmään käytännön tasolla. Tällaiselle idealistille käytäntö on aikamoinen haaste monessa mielessä.