Hän alkoi uskoa ihmeisiin

ja oli varma että

toiveet voivat toteutua

sittenkin.

 

Askelma askeleelta

odotuksen portaita

alaspäin kavutessa

toivon kipinä katosi.

 

Vastassa tuttu pimeys.

 

Uskolta väsyivät siivet

toivolta katosi lämmin pesä.

 

Kiviaskelmat johdattivat

vankityrmään

jonka kosteudessa

kylmät pisarat tipahtelivat silmiin

valuivat kirpeinä pitkin

kosketuksen unohtanutta ihoa.

 

Täyttivät jäisen betonilattian

nousivat suuhun

hukuttivat ja lopulta jäi vain

kevyt aaltoilu

jonka alla makasi menetetty sielu

jota kukaan ei nähnyt

ei kuullut, ei kaivannut.

 

Eihän kukaan osaa kaivata

äänetöntä ja tyhjää.

 

Se sielu jonka piti uskoa

ihmeisiin loputtomasti

nujerrettiin ihmeellisellä

sanattomalla voimalla.

 

Kai sekin on ihme.

 

Tappaa jotain niin suurta.

 

Niin vähällä voimalla.

 

**********

 

Vanha runo, mutta jaan näitä vanhoja aina silloin tällöin. Ehkä piankin tulee ihan uuden uutta ilmoille....