Juu, pitkästä aikaa kirjottelen ihan tämmöstä normaalipäivitystä, eikä sitä pohdintahirvitystä, joka ei taida kiinnostaa juuri ketään muuta kuin mua itseäni :) No, itteäänhän sitä pitää ajatella ensin, ja sitten muita, vai miten se nyt menikään?

Oon asunut nyt Helsingissä melko täsmälleen vuoden ja hiukan olen hukassa edelleen, mutta vain hiukan. Töitä on, asunto on, ystäviäkin on, mutta mielenrauhaa ei aina ole. Sepäs minua ilmeisesti sitten väsyttääkin tätä nykyä niin paljon, että nukkuisin lähes loputtomasti, jos vain antaisin itselleni siihen luvan. Olen kyllä antanutkin välillä, sillä tänään heräsin puol kolmelta? Siis iltapäivällä. Näin mulla käy usein vapaapäivinä, jolloin valvon myöhään ja sitten nukun niin kauan kuin unta riittää ja sitähän riittää? Käsittämätön juttu. En näe edes unia, kunhan nukun vaan, välillä herään, hörppään vettä tai käyn vessassa ja taas petiin. Ei tule edes selkä kipiäksi makaamisesta, joten sekään ei estä nukkumista.

Paljon olis tekemistä, pitäis lukea iv-tenttiin, jotta sais luvan kanssa harjoittaa ammattiaan tuolla Hus:ssa. Pitäisi olla niin paljon tarmokkaampi koko elämänsä suhteen, koska tällä tavalla se menee ohi kuin sumussa kulkien. Mutta mistä voimat, mistä motivaatio? Tällä hetkellä olen lamassa ja ikäänkuin tienhaarassa jälleen kerran ja noita haaroja onkin ollut vaikka muille jakaa.

Väsymys on minulle hyvin tuttua, koska olen koko pienen elämäni ollut hyvä imemään raskautta itseeni, taitavasti väsytän henkeni kaikenmaailman kummallisilla pohdinnoilla, kuten voi blogistanikin hyvin lukea. Toisaalta olen kevyt kuin perhonen, jos vain annan unelmilleni vapauden. Mutta taistelen näiden kahden ääripään välillä, koska kumpikaan niistä ei tunnu minulle täysin oikealta tavalta kohdata elämä. Tai ehkä se onkin niin, että tarvitsen molempia vuoronperään. Mutta nyt väsyttää taas. Joku ratkaisu tähän tarvitaan, jotta elämän ilo jälleen löytyisi. Ehkä kevät auttaa...