Pari päivää mennyt hiukan haikeissa fiiliksissä. Lauantai oli niin vaikuttava kokemus, että siitä toipuminen näyttää kestävän taas tovin. No, yöllä näin pitkästä aikaa elävän unen. Lahdessa oli benjihyppyä (en hypännyt) ja sieltä se varmaan pomppasi uneenkin kummittelemaan.

Yöllä olin jossain todella kauniissa ja aurinkoisessa paikassa ja halusin hypätä benjihypyn. Kiipesin korkealle, siis tosi korkealle torniin, jossa hyppypaikka sijaitsi. Muistan kuinka halusin hypätä, mutta toisaalta halusin varmistua ihan kaikista mahdollisista asioista, jotka voisivat olla turvallisuuden esteenä. Muistan jotenkin elävästi varusteiden pehmikkeet nilkoissani. Muistan kuinka katselin maisemia, kuvittelin hypyn mielessäni monta kertaa. Kuvittelin, miltä tuntuu vapaa pudotus, vertasin sitä vuoristoratatunnelmiin, sekä muihin kokemiini härveleihin huvipuistossa. Yritin elää hypyn mielessäni valmiiksi. Kuvittelin elävästi unessa, kuinka köysi kiristyy, kuinka turvaköydet kehossani kiristyvät, miltä tuntuu kun nousenkin ylöspäin, miltä tuntuu, kun taas putoan...

Tuon kaiken ja enemmänkin kuvittelin unessa. Mutta en hypännyt. En vielä. Pelko voitti tällä kertaa. Hassua, että edes unessa en uskaltanut pudota, vaikka turvallisuus oli huippuluokkaa. Miten sitten tosielämässä?