Löysin tämän vanhan tekstini, ja minusta tämä on niin hauska kaikessa riipaisevuudessaan, että jaan sen taas. Tämä on kirjoitettu 1/2015. Olenko päässyt eteenpäin, rakkauden piiriin? Hmm...pikemminkin olen oppinut hyväksymään ja näkemään rakkauden laajemmin, vaikka tuossa vaiheessa kyllä osasin jo laajentaa näkökulmaani, minun oli "pakko".

****

Stevie Wonderin rakkauslaulu You and I  (linkki)  on yksi suosikeistani rakkauslaulujen suuressa valtameressä. Jotenkin toivoisin itsekin osaavani ajatella yhtä epäitsekkäästi rakkaudesta kuin biisin kertoja, olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on ja oli, meni miten meni. Mutta tällaisessa "nälkään kuolevassa" tilassa sekin tuntuu jotenkin mahdottomalta. Ihan kuin joku pitelisi valtavaa herkkukoria silmien ja suun edessä ja heiluttelisi hampurilaista, kanankoipea tai jopa hyvin riiputettua sisäfilettä nenän tuntumassa, mutta ei kuitenkaan antaisi edes maistiaista. Nykäisisi ruuan pois aina viime hetkellä...haukkaisi vain itse pihvin reunasta, maiskuttelisi kuuluvasti ja nauraisi ilkeästi sen päälle. Kuvitelkaa tilanne, kyllä siinä helposti saattaisi unohtua sivistys ja toisten kunnioitus nälässä kituvalta. Luulenpa että jokainen, jolla vielä voimia olisi jäljellä, hyökkäisi ruuan kimppuun hinnalla millä hyvänsä. Kysehän on eloonjäämisestä, siis täsmennän vielä, eloonjäämisestä - sitä ei moni tunnu tajuavan. Henkisellä puolella rakkaus on leipää, rakkaus on elämän kantava voima ja kaiken hyvän ja terveen toiminnan ja pelkän olemisenkin pohjakallio.

Tässä biisissä on kuitenkin "sivistynyt" sanoma rakkaudesta. Olen itsekin kokenut joskus noin. Olen osannut olla kiitollinen siitä rakkaudesta joka on asunut minussa enkä ole toivonut sen enempää. Ilman vaatimuksia olen vain levännyt rakkauden tunteessa ja tyyneydessä. Keskustelin eilen ystäväni kanssa rakkaudesta ja rakkauden nälästä ja totesimme yhteistuumin ja myös kokemuksen rintaäänellä, että mitä nälkäisempi ihminen on, sitä vähemmän hänelle rakkautta tarjotaan. Heille, joilla rakkautta on jo ennestään yllin kyllin, annetaan koko ajan lisää. Miksi? Ehkä rakkautta saanut ihminen on yksinkertaisesti vain helpommin rakastettava ja myös turvallinen kohde lämpimille tunteille, koska hän ei tuosta tutusta kokemuksesta pahemmin hätkähdä. Rakkauden nälkää poteva saattaa olla liian pelottava ja vaativa näky siinä riutuneessa olemuksessaan anovine silmineen ja ojentuvine käsineen. Ehkä hänen pelätään käyttäytyvän ennalta arvaamattomasti, jos hänelle erehtyy rakkauden murusia heittelemään. Ehkä hän tulisi ja ryöstäisi sinun ruokasi siinä yllättävässä ekstaasissaan, kiljuisi aina vain lisää ja lopulta kenties söisi sinutkin kokonaan suihinsa. Kuin vampyyri, tuo  olio imisi kuiviin viimeisenkin jäljellä olevan veritipan. Tai kuin nälkäinen susi, joka vain viime hädässä nauttii ihmislihaa ruuakseen, hän valitsisi juuri sinut ravinnokseen. Niinpä. Kuka tietää, jos ei kokeile. :)

Älkäämme kieltäkö rakkautta juuri niiltä, jotka sitä kaikkein eniten tarvitsevat, vaikka pelkona olisi "tulla itse syödyksi". Sanon tämän myös itselleni, vaikka nälkä kurniikin sielussa ja ne tielleni tipahtaneet rakkauden murusetkin on popsittu pois jo aikoja sitten. Ehkä jos saisin itse annettua edes ripauksen rakkautta ( edes rakkauden tapaista) jollekin nälkäiselle, saisin itsekin siitä varmasti osani. Ehkä se alkaisi kasvaa minussa. Ehkä. Täytyy toivoa niin.

Tähän loppuun kuva särkyneestä sydämestä. Tuo alla oleva kukkameri voisi kuvata rakkautta. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Mutta ehkä kuitenkin vain omassa mielessä kaukana...totuus voi olla toinen.

 

mustavalkoinen%20sydn-001-2.jpg