Olen yrittänyt ja ihan kirjoittanutkin novellintapaisia kirjoitelmia. Niitä on mukava värkätä, mutta toki se taito nyt on mitä on. Ikinä ei pitäisi verrata, mutta silti sitä vertaa. Yritän päästä siitä eroon ja vain ihailla taitavia novellisteja ja kirjailijoita, kuten nyt vaikkapa Veikko Huovista, jota luin juuri äsken jonkin verran. Häneltä on ilmestynyt 1967 Lyhyet erikoiset -novellikokoelma (en ole kyllä ihan varma, ovatko nuo novelleja, vai jotain muuta...pakinaa lähinnä tms.) Joka tapauksessa ne on vaan niin hillittömän hauskasti kirjoitettuja ja kuvailtuja juttuja, että ihan ääneen piti nauraa, kun luin niitä. Pidän Huovisen kuivasta huumorista ja sarkasmista. Mielikuvitusta ei mieheltä puutu ja on tosi hauska lukea "fantasia"-kirjaa, joka käsittelee kuitenkin ihan tavallisia asioita, mutta täysin mielikuvituksellisella ja uudella tavalla. Vaikka tuokin kirja on kirjoitettu noinkin kauan aikaa sitten, se tuntuu täysin tuoreelta ja nykyaikaiselta.


Seuraava pätkä mua nauratti sen kielikuvien vuoksi. Siinä missikokelas nälissään pakenee kesken kilpailuun valmistautumisen ostamaan rasvasilliä torilta ja kohtaa elämänsä näyn sillin myyjässä:

" Hän oli niin ruma, että se tuntui ylivoimaiselta käsittää. Hänellä oli luonnottoman suuri pää, päässä ruosteenpunainen tukka ja tukkakuontalon huipulla ruudullinen lippalakki, joka oli ainakin kaksikymmentä numeroa liian pieni. Miehellä oli suu kuin syvänmeren kalalla, alaspäin kaartuva, suupielen poimuissa vielä kymmeniä senttejä jatkuen. Varmasti hän olisi vaivatta voinut ottaa suuhunsa potkupallon. Hänellä oli kahden nyrkin kokoinen nenä, jota paiseet ja ihottumat olivat myllertäneet. Silmät olivat kuin bernhardilaiskoiralla, vetistävät, lupsottavat, rähmäiset."

(Veikko Huovinen/Lyhyet erikoiset)

Tuo on vain yksi monista hauskoista kuvauksista joita kirjassa on pilvin pimein. Todella viihdyttävää lukemista kannesta kanteen.