Aiemmassa tekstissä kerroin metaforan voimasta. Oman elämäni kuvaaminen Selviytymistaisteluksi on luultavasti myös tehnyt siitä sellaista tai ollut vaikuttamassa tunnetasolla asenteisiini. Olen nähnyt edessäni vain voitettavia esteitä, rajoitteita ja suuren joukon henkisiä vihollisia. Olen kokenut, että minun pitää taistella ja taas taistella pysyäkseni edes joten kuten hengissä. Selviytyminen on kovaa työtä, jatkuvaa aseiden kolistelua ja myös siksi kunnioitettavaa. Onko tosiaan niin? Onko? Haluan kyseenalaistaa tuon asenteeni nyt tai ei koskaan.

Tämä kymmenen vuoden takainen runoni on johdattamassa minua uuteen vertauskuvaan elämästäni. Tässäkin on aiheena "sota", mutta nyt ollaan sentään jo hiukan positiivisemmalla mielellä liikkeellä. Olkoot tämä nyt välivaihe tai vaikkapa sitten se myönteinen, hiukan leikillinen uusi asenne, suunta. Elämä voikin olla selviytymistaistelun sijaan lumisotaa, jossa minäkin saan heittää lumipalloja. Ehkä ne kasvoihini tai niskaani läsähtäneet pallot elämän taholta voikin ottaa vain virkistävinä ja herättävinä haasteina kohdata elämä uteliaana kuin lapsi?  Kulkea yllytyshulluna ja naurussa suin kohti uutta lumisotaa. Elämä haastaa rakkaudella - ei yritä tappaa tai tuomita - tämän haluan oppia. Tähän haastan itseni.

 
HAASTE
 
 
elämä on unohtanut minut
jälleen kerran
 
ajattelin nyreästi
 
kunnes puu pudotti
niskaani aimo lumipallon
 
keskellä kävelytietä
 
ja minua 
alkoikin naurattaa
 
juuri kun olin kääntänyt
elämänilolle selkäni
 
elämä haastoikin minut
kanssaan lumisotaan
 
ja minä olen yllytyshullu