Tulin aamulla Oulusta Helsinkiin. Yö meni katkonaisen unen kourissa, mikä on aika ymmärrettävää, sillä olin makuuvaunussa, joka oli ihan vaunun päässä ja siihen kuului ihan kaikki mahdolliset kolinat ja jyrinät. Juna oli vanhaa mallia ja juuri minun hyttini vieressä oli nariseva vaunun ovi, josta kaikesta narinan runsaudesta päätellen kulki yön aikana vähintäänkin sata ihmistä ravintolavaunuun ja takaisin. Nuku siinä sitten. Tullessa lisäsin myös lämmitystä seinallä olevasta säätimestä ja tuloksena oli tukahduttavan kuuma ja hikinen yö, vaikka yritin pienentää lämmitystä yöllä. Sain myös yöseuraa Kieli ulkona ja sekin mua häiritsi, sillä tietoisuus siitä, että minulle täysin vieras ihminen nukkuu yläpuolellani, ei ollut miellyttävä. Tuntui kuin joku olisi tullut luvatta reviirilleni ja vielä kesken makeimpien alkuyön unien.

Ihanaa olla silti kotona. Koti, se on nyt täällä. Koti, kuinka kaunis sana ja miten paljon se kätkee sisäänsä. Koti on minulle paikka, josta voin lähteä ja jonne palaan ja joka odottaa uskollisena. Kiinnekohta ja lepopaikka. Se on turvapaikka, kun maailma tuntuu liian isolta, liian vaativalta. Se on paikka, jossa saan olla oma itseni ja jossa kukaan ei sano mulle, miten minun tulee elää. Nyt voikin kysyä, onko minusta enää koskaan asumaan kenenkään muun kanssa. En tiedä, riippuu tyypistä, mutta siinäkin kodissa pitää olla oma tila kummallekin. Tila, jossa saa sotkea pöydät, jättää vaatteet lattialle ja murjottaa, jos haluaa. Sitä minä haluan, mutta haluan minä myös muuta. Järjestystä ja yhteistyötä. Elämä on moninaista. Sitä ihminen haluaa niin paljon ja kaikenlaista. Kyllä tämä jatkuva itsenäisyys ja individualismikin alkaa välillä puuduttaa.