Vanha runoni taas tässä vuodelta 2005. Tähän inspiroi eräs yllättävä kohtaaminen ihmisen kanssa, joka oli tehnyt minulle paljon pahaa fyysisesti vuosikymmeniä aiemmin. Ihanaa tuossa kohtaamisessa oli se, että jollain lailla pystyin päästämään irti ja antamaan anteeksi. Tosin olin jo antanut anteeksi tai luullut unohtaneeni jollain lailla, ainakaan en ollut miettinyt asiaa vuosiin. Tuo tapaaminen toi kuitenkin piilevän kivun sydämessä esiin hyvin voimakkaana, samoin pelon ja uhan. Sydän ei ollut unohtanut kokemaansa, vaikka niin luulin.

Hän pyysi kuitenkin anteeksi, mikä minusta on aina kaunista, jos se tapahtuu vilpittömästi ja hänen kohdallaan se oli vilpitöntä. Hänestä oli karissut kaikki uho pois ja jäljellä oli vain "ihmisraunio" näennäisesti, sillä itseasissa hän oli nyt ihmismäisempi kuin silloin vuosia (vuosikymmeniä) aiemmin. Hänessä oli nyt nöyryyttä ja samalla oikeanlaista vahvuutta, vaikka olemus olikin hyvin hauras ja sairas. No, tämä runo syntyi tuosta kohtaamisesta, ja siinä puhutaan vain muistoista, ei tuosta jatkotarinasta. Siitä syntyisi paljon syvempi runo. Anteeksiantaminen on niin upea kokemus.

Runo siis vuodelta 2005 ja kuva viime päiviltä.

Inkedsyd%C3%A4men%20muisti_LI.jpg

ps. Huomasin, et tulipa laitettua aiheen mukaisesti kuvaankin komean mustelman värimaailma.

ps. (vielä kertaalleen): Tuolla on kirjoitusvirhe. Sinut "havaitessani" tai sinut "havaitessaan" siis. Taidan olla liian väsynyt... Huokaus.