Sairastan kroonista masennusta ja mukana on pieniä ripauksia kaksisuuntaistakin oireilua ja juuri nyt oloni on aika kipeä. Masennukseni puhkesi uudelleen voimakkaana nelisen vuotta sitten johtuen isoista elämänmuutoksista, suuresta henkilökohtaisesta surusta ja monista muistakin seikoista. Jäin jumiin toivottomuuden ja hirvittävän uupumuksen suohon enkä jaksanut mennä enää töihin ja lopulta monien hoitokuvioiden ja ns. kuntoutusyritysten sekä pelkän tyhjänpanttina olemisen seurauksena tilani tavallaan kroonistui.  Paljon olen yrittänyt itseäni auttaa, mutta pikkuhiljaa joutunut toteamaan, että tämä sairaus on toistaiseksi ollut paljon vahvempi kuin nuo kaikki hyvät yritykseni pitää pääni pinnalla. Ennen tätä nykyistä "tilaani" sairastin toistuvaa masennusta (dg paperilla) noin kymmenen vuoden ajan. Olin silti melko hyvässä kunnossa ja lähes täydessäkin terässä monien vuosien ajan tuona ajanjaksona. Toisinaan uuvuin ja tarvitsin lepotaukoja, niin lyhyempiä kuin pidempiäkin. Ehken ole koskaan ihan täysin tajunnut omien voimavarojeni rajallisuutta ja siksi puskenut itseäni liikaakin eteenpäin ja sen myötä väsynyt katkeamispisteeseen asti aina lopulta. Nyt tajuan jo oman stressinsietokykyni rajallisuuden. Ennen tuota kymmenen vuoden ajanjaksoa pärjäsin suhteellisen hyvin (lukuunottamatta yhtä todettua masennusjaksoa), minulla oli voimia vaikka mihin, opiskelin jopa uuden ammatinkin hyvillä arvosanoilla (sairaanhoitaja) aiemman laborantin tutkintoni lisäksi  ja olin tosi ahkera nuori nainen niin töissä kuin kotonakin. Arvostin ammattiani hoitajana ja olin siinä hyvä ja vastuuntuntoinen. Harmikseni en enää pysty tekemään sitä, sillä sen tuoma stressi ja vastuu ovat ihan liikaa nykyiselle minälleni. Mutta olen iloinen, että sain kokea nuo työvuodet. Opin paljon ihmisistä ja itsestäni niiden vuosien aikana.

Lapsena minulla oli myös yksi masennusjakso tai eräänlainen stressihäiriö, johon liittyi täydellistä unettomuutta. Sain jopa hetkeksi unilääkkeet silloin, olinkohan kahdeksan tai yhdeksän ikäinen. En ihmettele tuota lapsuuden psyyken sairastumista, sillä kodissani vallitsi tunnelma, jota herkkä lapsi ei masentumatta voinut sietää. Pääasiassa reagoin kuitenkin ahdistukseen psykosomaattisesti päänsäryllä, vatsavaivoilla ja erilaisilla infektioilla. Kirjojen lukeminen auttoi irtaantumaan tuosta kodin ahdistavasta tunnelmasta ja olinkin lähes pakkomielteinen lukija noina aikoina. Pystyin välttämään masennusta (niin luulin) hyvin pitkälle aikuisikään asti, vaikka välillä reagoinkin asioihin hyvinkin voimakkaasti ja jouduin kohtaamaan paljon ja toistuvasti ikäviä asioita elämässäni. Olin kyllä äärimmäisen väsynyt toisinaan,mutta en osannut liittää sitä masennukseen. En tiedä, olinko vain hyvä kieltämään asioita vai kovetinko ja ulkoistin itseni vaikeuksista ja keskityin oravanpyörässä juoksemiseen juoksemalla todellisten ongelmien ohi. Olin oppinut kyllä jo lapsesta asti selviämään ihan kaikesta, ja piilottamaan tunteeni hyvin syvälle. Joka tapauksessa jossain vaiheessa kieltäminen ja piilottelu ei enää onnistunut. Masennus pyrki pintaan voimalla.

Ensimmäinen aikuisiällä todettu masennukseni ajoittui sairaanhoitajaopiskelujen loppuvaiheisiin 1995 jolloin olin 35-vuotias. Aloin vain yhtä äkkiä tuntea lamaannuttavaa väsymystä, toivottomuutta ja itkuisuutta. Heräsin joka aamuun ahdistuneena. Minulla oli vaikeuksia avioliitossani ja yhdistin nämä tunteet noihin vaikeuksiin ja varmasti ne osittain liittyivätkin niihin. Tuo tavallaan kuitenkin uusi tila voimakkuudessaan oli joka tapauksessa todella pelottava. En ymmärtänyt, miksi en enää jaksakaan arkiasioita, vaikka olin aiemmin niin ahkerasti opiskellut, hoitanut kodin ja pienet lapsetkin siinä ohella. Mietin paniikissa, miksi olin niin peloissani ja onneton. Mikä minua vaivasi?

Sain keskusteluapua, koska hain sitä epätoivoisesti, tiesin tarvitsevani jotain ulkopuolista tukea, olin niin hämmentynyt. Paikkakuntani johtava psykiatri sanoi minulle tuolloin kymmenen kerran terapian jälkeen ensimmäisen kerran nuo maagiset sanat: "Olet kroonisesti masentunut." Mitään varsinaista diagnoosia paperilla en saanut, vain nuo sanat. Samalla hän työnsi kouraani masennuslääkereseptin ja hoitoni sillä kertaa jäi siihen. Jotenkin selvisin tuosta masennusjaksosta hyvinkin nopeasti, muutamassa kuukaudessa. En tiedä oliko lääkkeestä apua, vai siitä että sain nimen ololleni. Seuraava romahdus seurasi avioeroani v. 2002 ja siitä lähtikin liikkeelle masennusten sarja enkä enää koskaan palannut entiselleni sen jälkeen huolimatta terapiasta ja muusta ammattiavusta. En tiedä, onko se parempi, etten palannut entiselleni, koska tunnen kyllä itseäni nyt paremmin jossain mielessä.

Tässä sitä ollaan siis. Joka päivä herätessäni toivon, että oloni olisi erilainen, mutta nykyään se on joka päivä periaatteessa täsmälleen samanlainen. Ennen oloni sentään vaihteli ja välillä oli hyviä päiviä, jopa hyviä kuukausia. Silloin oli toivoa, kunhan vain jaksoi odottaa. Nyt minulla on oikeasti sairas ja kuvottavakin olo, lähes koko ajan. Uskokaa tai älkää, mutta masennus tuntuu ihan oikealta sairaudelta (jotkut ilmeisesti vieläkin väittävät sitä laiskuudeksi), se on kuin syöpä joka kalvaa pikkuhiljaa elimistöä, tappaa itsetuntoa ja hyviä tunteita ja tekee monenmoista muutakin tuhoa. Kun katson peiliin, näen siellä masentuneen ihmisen kärsivät ja usein ilmeettömätkin kasvot ja melkein säikähdän toisinaan - olenko se todellakin minä? Tiedän, että olen yrittänyt taistella vastaan, yrittänyt tehdä ihania asioita, olla luova, nostaa itseni pystyyn yhä uudelleen, mutta en jaksa koko ajan ponnistella, koska sekin väsyttää. Välillä annan periksi, kuten nyt ainakin hetkeksi. Olen oppinut tuntemaan tätä sairautta paljon vuosien varrella ja oppinut elämäänkin sen kanssa joten kuten. Mutta välillä, kuten juuri nyt, uuvuttaa hirveästi kantaa mukanaan tätä tietynlaista raskauden tunnetta jatkuvasti. Kauhistuttaa olla "kroonikko". Olen hoitanut kroonikoita ja nyt olen itse sellainen (virallisesti), mutta kuten tuo psykiatri jo vuonna 1995 totesi, olen luultavasti sairastanut masennusta lähes koko ikäni, en vain ole sitä tiennyt, sillä olin kasvanut olosuhteissa, joissa minun oli pakko pärjätä ihan itse ja piilotettava todelliset tarpeeni. Elämäni on ollut suuri selviytymistaistelu.

Nykyään jokainen hetki, kun mieleen nousee jotain muutakin kuin masennustunteet, on yhtä juhlaa. Niitä hetkiä on tosin aika vähän, mutta kyllä niitäkin on ajoittain. Masennuslääkkeet (useat kokeilut) eivät ole minua auttaneet, itseasiassa osa lääkkeistä on vain huonontanut tilannetta ja olen joutunut niiden seurauksista toipumaan aikani. Se onkin laittanut miettimään, että ehkä sairauteni on jonkunlainen sekamuoto bibolaarihäiriöstä. No, lääkärit eivät ole siitä diagnoosia uskaltaneet minulle antaa, koska en ole koskaan ollut selkeästi maniassa. Hypomaniaa, ylivirittyneisyyttä ja kaiken kattavaa tarmokkuutta kylläkin on esiintynyt ajoittain ja joskus salaa toivon että ne tulisivat takaisin. Eräänkin kerran hain kiviä metsästä yksitellen niitä raahaten ja rakentelin omakotitaloni pihaan niistä kivipenkereen. Jossain vaiheessa tuon touhun jatkuessa turhankin kauan ja intensiivisesti, naapuri alkoi huolestua jaksamisestani ja tuli toppuuttelemaan ystävällisesti : "Eiköhän tuo riitä jo tälle päivälle?" Eräänä kesälomanani kahden viikon aikana hioin ja maalasin (moneen kertaan) kaikki omakotitaloni sisäovet ja tein niistä hienot peiliovet puulistojen avulla. Hiukan tarvitsin mieheni apua, mutta pääosin tein koko homman yksin. Hioin (ilman koneita) ja maalasin lähes yötä päivää, välillä tein ruokaa lapsille ja sitten taas jatkoin. Avioeroni jälkeen olin ensimmäiset kolme kuukautta pelkästään "hilpeä" ja sitten erään episodin jälkeen vaivuin yhtä äkkiä erittäin syvään depressioon, mutta nousin sieltä kolmessa viikossa (laihana ja surkeana, mutta päättäväisenä) ja lopulta olinkin jo niin vedossa, että päätin ostaa itselleni vanhan kerrostaloasunnon ja kokonaan velkarahalla. Remontoitutin (ja itse remontoin myös työni ohella) sen halvalla, mutta kokonaan (jopa väliseiniä kaadettiin ja uusi huone tehtiin) sen yhden kesän aikana. Sitten huomasin olevani kahden asunnon loukussa, koska omakotitalomme ei mennytkään kaupaksi ja jouduimmekin lopulta myymään sen ihan pilkkahintaan. Monien taloushuolien ja myös ihmissuhdehuolien jälkeen masennuin uudestaan. Noidenkin ylienergisten aikojen jälkeen on ollut kausia, jolloin olen ollut melko toimelias ja tehnyt asioita, jotka ovat vaatineet melkoista rohkeutta. Mutta oli ihanaa kokea nuo energian puuskatkin. Voin sanoa, että silloin tunsin todella eläväni kokonaisvaltaisesti. :) Enkä kadu oikeastaan mitään kauhean paljon. Enemmän suren niitä kuukausia, kun olen ollut hautautuneena tänne neljän seinän sisään ja miettinyt vain omaa huonommuuttani. Eli ollut masentunut. Siksipä odotan noita "energiapuuskia" tulevaksi jälleen. Itselläni ne kun ovat aina pysyneet "jonkinlaisen" järjen rajoissa.

Nykyisin ainoa lääkkeeni on iltaisin unilääkkeenä käyttämäni Ketipinor pienellä annoksella, joka samalla tasaa mielialaa jonkin verran - se on ollut käytössä kohta kymmenen vuotta. Joskus käytän lisäksi Propralia, jos koen että autonominen hermostoni käy ylikierroksilla tai olen ahdistunut. Mitään ns.huumaavia/rauhoittavia lääkkeitä minulle ei ole käytössä. Olen päättänyt olla ilman masennuslääkkeitä masennuksestani huolimatta niiden negatiivisen vaikutuksen takia ja jättää muutkin uudet lääkekokeilut pois ja yrittää vain jotenkin sopeutua ajatukseen elämästä, jossa on läsnä sellainen krooninen sairaus, joka määrittää elämäntyyliäni ja asettaa rajoja unelmilleni. Jotenkin tuo ajatus ei tunnu yhtään hyvältä, mutta harjoittelen hyväksymistä ja anteeksiantoa. Lupaan kyllä kertoa teille, jos joku kaunis päivä herään masennuksesta vapaana uuteen päivään. Sitä ilouutista en pidä sisälläni :)

(Täällä lisää kirjoituksiani masennusaiheesta --> http://tuitsuli.vuodatus.net/query/tags/?tag=masennus )