Näin se aika kuluu uudessa kaupungissa, ettei ehdi edes blogia päivittää. Oikeastaan en ole jaksanut kirjoitella. Elämä on ollut sen verran kiireistä, väsyttävää ja täynnä sisäistettäviä asioita. Päivät kuluvat nopeasti, illat ovat olleet uuden työpaikan tavoille oppimisen seurauksena pelkkää olemista ja voimien keruuta. Vapaapäivinä on pitänyt (saanut) mennä erilaisiin rientoihin, mikä taas puolestaan on vienyt voimavaroja ja vaatinut pienen toipumisen jälkiseuraamuksena. Mutta kivaa on ollut. Juuri sitä, mitä pääasiassa halusinkin.

Halusin lähelle monipuolista kulttuuritarjontaa ja monta keikkakokemusta onkin jo takana ja edessäkin siintää lupaava keikkakevät ja-kesä. Kaupungin olemus itsessään antaa jo paljon. Tämä turistiolo ja samalla virallisena asukkaana oleminen tuntuu ylelliseltä. Osaan nauttia rakennusten katselemisesta, vilskeestä ja hälinästä ihan kuin olisin vain käymässä täällä edelleen. Niin, ainakin toistaiseksi, ja sitten kun lakkaan nauttimasta, keksin kai jotain muuta taas. Mutta nyt ollaan täällä ja ihan helpolla en takaisin Ouluun muuta. Toisaalta, kuka käskee muuttaa juuri sinne? Voinhan muuttaa vaikka Hankoon. Se on muuten kaunis kesällä.

Ensi viikonloppuna pieni käynti kuitenkin Ouluun ja entiseen kotiin, joka minua vielä siellä odottelee tyhjillään. Se todellakin tuntuu jo entiseltä. En kaipaa menneitä, en oikeastaan mitään sieltä, mutta silti on mukavaa ja rauhoittavaa mennä käymään. ja onhan siellä ihmisiä, joita on ihana tavata. Jopa ihan lähisukulaisia. Tunnen silti jo nyt Helsingin kotikaupungikseni. Ihmeellistä, olen näemmä nopea sopeutumaan tai sitten olen ilmeisesti siirtynyt ajatuksissani tänne jo vuosia sitten. Olenhan aina halunnut muuttaa tälle suunnalle. Tai ainakin haaveillut siitä. Ehkä sopeutuminen on ollut siksikin niin helppoa. Kuin olisi palannut kotiin pitkältä matkalta. Outoa, mutta jotensakin totta.

Koti on vielä kesken. Ikeasta olen kantanut halpaa tavaraa sen verran, että pärjäilen. Ajattelin, että kun tämä asunto on neljännessä kerroksessa eikä ole hissiä, niin mitään painavaa en tänne tuo. On mulla sohva ja sänky. Ne ovat ainoat esineet, joita en saa täältä yksin ulos, kun joskus pois muutan.

Sitä vain mietin, että miksi edelleen ajattelen niin, että mun on saatava tavarat yksin liikkeelle?? Miksi haluan olla yli-itsenäinen ja muista rippumaton niin kovasti, että ostan huonekalutkin sen perusteella mitä ne painavat?

Tää voisikin olla seuraavan kirjoituksen aihealue. Täydellinen riippumattomuuden osoittamisen halu ja toisaalta hirmuinen halu olla avuton ja ihan vauva. Juup...tasan ei käy tarpeiden kirjo edes samalla ihmisellä.