Huomaan, että mitä vaikeampi oloni on, sitä hankalampaa on kirjoittaa mitään. Vaikka juuri nyt ehkä tarvitsisin eniten tätä purkukanavaa, kuulijaa itsestäni itselleni ja ehkä kuulijaa teissä. En vain halua paljoakaan puhua pahoista asioista, minä diplomaatti, joka haluaisin, että kaikilla on aina vain kivaa, että kaikki ovat myönteisiä ja näkevät muissa pelkästään hyvää. Kaipaan sellaista "Meillä kaikilla oli niin mukavaa...
"- meininkiä.

Konfliktitilanteet aina lamauttavat minut. Toisaalta olen alkanut myös taistella, mutta jostain syystä sellaisen hetken jälkeen vaivun yleensä vielä syvempään kuiluun. Jollain tapaa se teflonpintana toimiminen on paljon parempi tapa minulle. Mutta tuo pinta on naarmuuntunut taas liikaa. Lika alkaa tarttua, pinttyä, enkä jaksa enää kiiltää ja olla tarttumaton. Yksinkertaisesti sanottuna, olen äärimmäisen väsynyt ihmisiin, jotka vain naarmuttavat, käyttävät säälimättä teräslastaa huomatessaan toisen yrittävän olla reagoimatta, yrittävän suojata itseään. Heitä ärsyttää tietysti juuri se pinta, mutta vielä kun he tajuaisivat, että miksi sellaisen itselleni olen heidän seurassaan yrittänyt kehittää.

No, ei ketään voi vaatia muuttumaan, enkä vaadi, kunhan saisin itsekin muuttua omaan tahtiini. Tietysti haluaisin olla tunteva ja elävä ihminen. Joidenkin seurassa se on vain hyvin vaikeaa, sillä vaikka he vaativatkin sitä, he samalla kieltävät sen, koska tunteet eivät tulekaan ulos minun puoleltani välttämättä heidän hyväkseen, myötäkarvaan heitä silittäen. He huutavat tunteita ja reaktioita ja niiden tullessa ulos lyövät niiltä pään poikki ja väittävät, että tuo oli väärä tunne, sinun pitää tuottaa uusi, parempi tunne ennen kuin kelpaat.

Ei kai ihme, että väsyttää. Kun pitää keksiä kaikki tunteetkin uudelleen.