Eilen sain pitkästä aikaa kirjoitettua yhden uuden runon. Yhtä vanhaa muokkasin ja se kävi mutkan täälläkin, mutta itsekritiikki iski ja poistin sen pian. Tuo kokonaan uusi runo on rakkausruno, täynnä jännittävää epätoivoa ja salaisuuksien hyväksymistä. Siitä on todella kauan kun olen mitään runoksi kutsuttavaa saanut aikaan. Eli, itse kutsun runoksi sitä tekstiä, joka syntyy todella kuin alitajunnan tuottamana aistina, jonka saan vangittua sanoiksi, kokonaisuudeksi. Sellaiseksi tekstiksi, joka kykenee puhuttelemaan minua itseänikin tuoreesti, kertoo minulle itsestäni jotain.

En tiedä edes, olenko varsinainen kirjoittaja, vai enemmänkin mystinen välikappale itselleni elämän oppimista varten. Silti olen halunnut jakaa noita ajatuksia muidenkin kanssa, koska itse olen niiden kautta oppinut ymmärtämään itseäni ja tunteitani paremmin.

edit. Luen yhä uudelleen uutta runoani, ja olen niin iloinen vain siitä asiasta, että sain vangituksi jotain siitä mitä sisimmässäni todella koen. Ihan kuin hoitaisin ja suoraan sanottuna rakastaisin itseäni ja sielun haavojani noilla tunteellisilla sanakäänteillä. Taidankin kirjoittaa rakkausrunokirjan seuraavaksi...vai onko joku jo tehnyt sellaisen?? :DD En tarkoita myöskään, että olisi tullut tehtyä vuosisadan runo, vaan tarkoitan sitä, että sainpahan purettua itsestäni jotain ulos aidoimmillaan. Jotenkin raadollisena ja hiukan myös sellaisena, jota ei ihan sellaisenaan halua kaikille näyttää. Kuin vastasyntynyt vauva ennen kylpyä. Näytetään vain vanhemmille ja hoitajille, muut saavat nähdä sit puhtoisena ja kapaloituna :)