Löysinpä taas niin oivaltavan kolumnin (linkki tekstin lopussa) Maaret Kalliolta, että voisin syleillä häntä sen johdosta. Hän on uusimmassa tekstissään käsitellyt rakkautta ja sitä matkaa minkä ihminen tällä maan päällä tekee sen löytääkseen itsestään. Olen paljon itsekin pohtinut tuota lausetta, että ihmisen pitää rakastaa itseään, ennen kuin voi rakastaa muita, mutta samalla tullut ahdistuneeksi sen sisältämästä vaatimuksesta olla jotenkin itseriittoinen, salaisella tavalla yksin kasvava, omin kotikonstein rakkauden itsessään löytävä, ilman peilejä tai muita rakastavia ihmisiä tuota rakkautta osoittamassa.  Vuorovaikutus vanhempien kanssa ja sen muokkaava vaikutus lähtee jo syntymästä ja muiden oheiskokemusten myötä ihminen joko oppii tai ei opi rakkauden jalon taidon ja turvallisen ympäristön seurauksena kokee sen sisimmässään syvänä arvokkuuden kokemuksena ja sen seurauksena osaa arvostaa myös muita ihmisiä. Hänellä on silloin kokemus rakastettuna ja kannettuna olemisesta ja hän luonnostaan osaa sitä myös jakaa muille, koska tajuaa, että jokainen meistä ansaitsee tulla rakastetuksi, se on meidän osamme, vaikka siltä ei päällisin puolin näyttäisi.

Itse olen hyvä esimerkki ihmisestä, joka on pitkin elämää opetellut hienoja, rakkaudellisia ja henkisiä asioita kirjoista ja yrittänyt luoda itselleen aidon kokemuksen rakkaudesta niiden avulla, opetellut olemaan uhrivaiheen jälkeen myös hyvin itsekäs (mikä sujuukin nykyään jo vähän liiankin hyvin), jotta sitä kautta olisi itselleen hyvä ja antelias. En sano, ettei mitään kehitystä olisi tapahtunut, koska olen kokenut rakkautta myös ihan yksinkin, omien pikku harrastuksieni parissa, mutta mikään ei korvaa vuorovaikutuksellista kokemusta rakkaudesta.

Kokemuksellista ja anteeksi antavaa rakkautta opitaan kuitenkin kunnolla vasta syvissä, läheisissä, intiimeissä tai terapeuttisissa ihmissuhteissa. Kun tullaan hyväksytyksi ja rakastetuksi epätaydellisenä - ei vasta silloin kun "valmis", parantunut, hehkeä ja helppo. On vaikea rakastaa itseäänkään, jos ei oikein täsmälleen tiedä, mitä se tarkoittaa. Usein itsensä rakastaminen saattaakin muuttua itsensä palvomiseksi tai joksikin riippuvaisuudeksi, eli kun et tiedä mitä se tarkoittaa, haet jotain vähän sinne päin olevaa tapaa "rakastaa" itseäsi. Myös muihin ihmisiin voi tällöin kohdistua riippuvuutta koska sekoitat sen rakkauteen. Jos sinulle annetaan vaikkapa käyttöesine, jota et ole koskaan ennen nähnyt, luultavasti et osaa sitä käyttää ennen kuin joku sen sinulle näyttää ja neuvoo. Aivan kuten Maaret sanoo: "Ihmisen on helpointa osata sitä, mitä on saanut kokea toisen ihmisen antamana. Sitä, mitä ei ole saanut, on vaikeaa antaa eteenpäin – itselleen tai toisille." Ja vielä: " Rakkautta on saatava opiskella läpi elämän. Mutta ennen kaikkea yhdessä räpiköiden, etsien, mokaillen ja oppien. Ei yksinäisyydessä tietäen." Lukekaa tämä kolumni, se on niin hyvä.

Ensin on opittava rakastamaan itseään ja muut paikkansa pitämättämät ohjeet.

 

Lopuksi ja nautinnoksi: The ballad Of Jeremiah Peacekeeper