Kuvia kaukaa. En tiedä onko mulla kaukokaipuuta, en yleensäkään matkustele juurikaan. Jos joku kaipuu olisi, niin lämmön kaipuu ehkä. Kaipaan lempeää tuulta, kesäistä lämpöä, sitä joka saa rentoutumaan. Talven tuomat jännitykset kehossa ja viiman aiheuttamat hartiakäpristymiset alkavat sulaa hiljalleen ja pian olen taas oma itseni. Kasvankin ainakin kaksi senttiä pituutta, koska voin taas laskea hartiani alas ja nostaa leukani ylös ilman, että se sattuu tai paleltaa. Niin, siksi rakastan kesää. Se antaa minun olla minä koko kehoni voimalla.

Laitan pari kuvaa lämmöstä ja lähes loputtomasta kesästä Kanarialla. Ai että... tuota kyseistä reissua en silti kaipaa, sillä siellä kävin liian lähellä kuolemaa. Ja se oli omituinen reissu monella tapaa muutenkin. Aina kun muistelen sitä tai katson näitä kuvia (ja niitä montaa muuta, jotka ehdin ottaa), koen jonkinlaista kipua enemmän tai vähemmän. Aina. Siltikin katson niitä, muokkaan ja tutkin, sillä ilman näitä kuvia tuo matka olisi pelkkä traumamuisto. Koska nämä kuvat säilyivät onnekkaasti "hengissä", kuten minäkin, niin näillä kuvilla on syvä arvo. Nämä kuvat pelastivat reissunjälkeisen elämäni syvältä masennukselta. Miksi?

Kun silmät kyyneliä valuen ja ihan voimattomana huomasin kotona matkan jälkeen, että merivesi ei tuhonnutkaan tätä muistikorttia, vaikka tuhosikin paljon muuta omaisuutta, se kertoi mulle siinä hetkessä elämän kauneudesta ja selviytymisen ihmeestä. Siitä selviytymisestä, jota olen tehnyt koko elämäni.

Mitä omaisuudesta? Miksi itkisin omaisuutta, kun olen itse hengissä? Hengissä. Olen ollut hyvin onnekas ja kenties joku on suojellut minua?  Tähän päivään asti. Tulevasta en tiedä. Toivottavasti hyvä onneni säilyy, koska en todellakaan tiedä, miksi olen vielä täällä kaiken elämässä kokemani jälkeen.

432.edited.002.jpg3.jpg

 

537_edited.fs.jpg3.jpg