Nyt seuraa pitkä ja aika pikkutarkka matkakertomus tuolta lähes kahden vuorokauden reissultani, joka sisälsi kaikenlaista kivaa, epämukavaa, tylsää, pikkujännää, karmeaa ja keskinkertaista. Aina matkalla ei tarvitse viipyä kauan saavuttaakseen kokemuksina paljon, jopa lähes ääripäitä koetellen. Tosin tällä reissulla ei ihan niitä korkeimpia ääripäitä ollut ja se oli vaan ihan hyvä - mulle. En ole taitava liihottelemaan, vaan törmäilen yleensä silloin eniten kaikkeen eteeni tulevaan, joten paljon parempi pysyä maan pinnalla tai vain hitusen sen yläpuolella ja sekin vain hetkellisenä, lyhyenä pyrähdyksenä.

Mutta asiaan. Kävin siis 23 tunnin risteilyllä Turku-Tukholma-Turku, mutta täältä kaukaa asti matkustettaessa reissusta muodostui lopulta vajaan 2 vuorokauden matka. Menin junalla ensin Tampereelle. Junamatkassa ei ollut mitään erikoista, paitsi että puolityhjässä junassa juuri minun viereeni ilmestyi isokokoinen mies paikkalipun ostaneena tietenkin hänkin. Huomasin tässä vaiheessa jo, että henkilökohtainen reviirini on aika iso, eli koin hänen astuneen sille reviirille, joka on vain minun. Ei se tietenkään hänen vikansa ollut ja hän olikin kohtelias ja yritti pysyä näkymättömänä ja hyvin hiljaisena siinä. Päätin kuitenkin häipyä ravintolavaunuun juomaan kahvia ja sen jälkeen siirryin toiseen vaunuun syömään matkaeväitäni. Junassa oli nimittäin tilaa vaikka muille jakaa. Palatessani siirryin kuin huomaamatta vastakkaiselle tyhjälle penkkiriville nauttimaan henkilökohtaisen reviirini avaruudesta. Hymyilin kauniisti entiselle vieruskaverilleni ja luultavasti hänkin oli tyytyväinen ratkaisuuni. Tykkään matkustaa junalla ja bussilla, mutta tykkään myös omasta isosta tilasta - siis ympärilläni. :)

Mutta sitten olikin jännää. Tampereelta kävelin reippaasti hirmuisessa helteessä bussiasemalla odottamaan Onnibussia kohti Turun satamaa. Tuossa vaiheessa olin jo aika poikki. Tuli valittua hiukan huonot kengät kävelyä ajatellen ja pelkäsin saaneeni rakot varpaisiini jo tuossa vaiheessa matkaa. Haahuilin vielä aika pitkän matkan isossa kauppakeskuksessa etsimässä pankkiautomaattia varpaideni laulaessa hoosiannaa. Olin melkein jo masentunut, koska ajattelin, että josko koko tämä hieno risteilymatkani onkin pilalla kenkien takia. Mietin jopa taxfreen kenkäosastoa, ja toivoin, että siellä myytäisiin edes jotain mun kukkarolle ja varpaille sopivaa. No, unohdin sen vaihtoehdon kuitenkin saman tien.

Sitten nousin bussiin, hikisenä, ja uupuneena jo tuossa vaiheessa. Olin ostanut paikkalipun tällekin matkalle ja eiköhän taas käynyt niin, että runsaasti tyhjiä paikkoja täynnä olevan bussin penkeistä juuri minun viereeni tuli mies, jolla oli paikkalippu tietenkin. Mies oli ulkomaalainen, ja haisi ihan vanhalle viinalle todella reippaasti. Hän naposteli siinä suklaata ja tarjosi minullekin, jopa ihan kokonaista KitKat-levyä. Kieltäydyin, mutta hän vain vaati ottamaan sen. No, otin ja ajattelin, että onpahan laivassa jotain makeannälkään lääkkeeksi. Sitten tämä "namusetä" ilmeisesti ajatteli, että suklaan hinnalla hän voi ikäänkuin lähennellä mua tai en tiedä, ajatteliko hän mitään, mutta yleensä kun ihmiset ahtaissa paikoissa pitävät kätensä sylissä ja yrittävät olla mahdollisimman pieniä, tämä herra leväytti kätensä siten, että se kosketti koko ajan takamustani tai sen reunaa. Yritin siirtyä kohti käytävää, mutta käsi seurasi perässä. En ole myöskään mikään pieniperäinen, joten en olisi päässyt karkuun kovinkaan kauas tippumatta lopulta penkiltä.

Tilanne oli ahdistava, mua alkoi suorastaan melkein oksettaa. Mutta tilanne sai mut myös miettimään menneisyyttäni ja niitä aika monia hyväksikäyttötilanteita, joihin varsinkin teini-iässä ajauduin. Huomasin, että nytkin jotenkin yritin vain sopeutua ja ymmärtää. Sitten tajusin, ettei se ole oikein. Jos joku asia tuntuu väärältä, teki toinen sen nyt tahallaan tai "vahingossa", mun täytyy itse toimia itseni parhaaksi, itse poistua tilanteesta, jos se on mahdollista, eikä ajatella, että on kestettävä. Myönnän, että itsekin olen koskettanut miestä sopimattomasti, miestä, joka ei olisi sitä halunnut. Ja totta kai kadun sitä. On hyvä muistaa, että miehetkin joutuvat kokemaan seksuaalista häirintää. Ei se ole vain naisten "etuoikeus".

No, siinä istuessani selkä mutkalla todella epämukavassa asennossa yrittässäni paeta tuon kyseisen miehen kättä, päätin että ei, nyt riittää ja lähden tästä pois. En alkanut sättiä miestä tai läpsimään kädelle. Nousin vain, menin vessaan ja sieltä palatessa katsoin toisen vapaan paikan, johon siirryin istumaan. Tilanne ei sitten sen enempää häirinnyt ja otin sen vain opetuksena itselleni oman tilani kunnioituksesta. Minun täytyy kunnioittaa sitä itsekin, eikä sallia sellaista, jonka koen epämukavaksi. Eli oppia ikä kaikki tässäkin kohdassa.

Sitten saavuimme satamaan.Vihdoinkin! Mutta oli jotenkin sekavaa, et missä se check-in minun laivaani tapahtuu ja jouduin taas kysymään apua muilta ihmisiltä. Olen muuten erittäin hanakka kyselemaan matkoilla apua muilta milloin missäkin tilanteessa. Kysyn mieluummin, kuin alan etsiä juuri niissä tilanteissa esimerkiksi google mapsista tai googlesta yleensäkään mitään tietoa. Jos olen akuutisti epätietoinen, tarvitsen viittovat kädet ja puhuvat suut sekä ystävälliset silmät avukseni. Ja aina olen apua myös saanut. Ihmiset ovat pääosin ystävällisiä sieluja.

Pääsin lopulta odotussaliin, ihana paikka muuten. Lasikatto, josta täydellisen kirkas, sininen taivas kutsuvasti avautui. Oli niin upea sää. Join oluen ja ai että se maistui hyvältä, koska olin todellakin jo aika janoinen kaiken matkustamisen ja ahdistavien kokemusten jälkeen. Laivaan nousu ja lopulta hyttiin pääsy olivat eräänlaisia kohokohtia tällä matkalla. Samoin kuin kotiinpaluu ja oma sänky, mutta siitä myöhemmin. Mutta oma tila, turva ja lepo. Mitä muuta ihminen tarvitsee. No tarvitsee tietenkin, mutta jos perusasiat eivät ole kunnossa, ei sitä kyllä silloin osaa tai jaksa tarvita muuta, jotain abstraktimpaa ja henkisempää.

Laivassa aika nopeasti virkistyin ja olin hyvin utelias katselemaan paikkoja. Onneksi hyttini oli kannella 5 (ja vieläpä ikkunallinen), niin portaiden nousua ei ollut niin paljoa. Olin kyllä jo saanut jalkani kipeiksi riittävästi. Kävelin käytävillä, kipaisin kannella ja sitten menin syömään. Ihan vaan pieni iltapala, ihana avokadoleipä ja olut seuraksi. Kallistahan kaikki oli, mutta pakkohan sitä on ihmisen syödäkin. Ja juoda...jotain... mitä milloinkin. Sitten lähdin etsimään paikkaa, jossa illan tähtiesiintyjä esiintyisi. Kyseessä oli eräs mielibändini, jonka keikoilla on tullut käytyä paljon, ehkä liikaakin. Mutta joskus pitää kokea samat asiat sata kertaa ja enemmänkin, ennen kuin alkaa järki palata päähän. Hitaasti hyvä tulee. Näin se on uskottava. No, löysin paikan, ihan lähellä hyttiäni, joten mikäpä sen parempaa. Saatoin kulkea koko illan edestakaisin hytin ja yökerhon väliä, jos niin halusin. Ai että, tykkään, kun asiat on helppoja ja käytännöllisiä.

Keikkaa odotellessani valokuvasin kannella ja hytissä. Oli muuten ihan mieletön auringonlasku. Valokuviin en sitä onnistunut jostain syystä taltioimaan täydellisesti, mutta hytin ikkunasta sain kuvia, joista sitten muokkasin esimerkiksi tuon aiemmin tänne lataamani surrealistisen pallokuvan. Kaikki auringonlaskukuvat eivät siis menneet roskiin. Sitten keikka jo olikin alkamassa. Menin paikalle ja siellähän oli paljon tyhjiä, mukavan näköisiä tuoleja, joista saattoi keikkaa seurata ja valitsinkin siitä heti yhden. Tosin tajusin sitten, etten näe siitä mitään siinä vaiheessa, kun lavan edessä oleva alue täyttyy. Vaihdoin paikkaa taaemmas. Siinä rytäkässä unohdin laukkuni edelliselle paikalle. Kun kiirehdin hakemaan sitä, otin mukaani naapurin täyden olutlasin?? Miksi, en tiedä. Huomasin sen vain kädessäni saapuessani takaisin. Onneksi naapuri oli vessassa tai jossakin, niin hän ei havainnut tilannetta. Kerroin kyllä hänen saapuessaan, että hänen oluensa on hiukan seikkaillut tässä välissä. Naapuripöydän naista kovasti nauratti tilanne. Ja nauroin takaisin. Mukava kun ihmiset ymmärtävät tilannekomiikkaa.

Sitten keikka alkoi, enkä nähnyt uudeltakaan paikalta istuessani oikein mitään. Nousin seisomaan, mutta ei aikaakaan, tai itseasiassa yllättävän myöhään ärtynyt mies takaani uskaltautui sanomaan, ettei hän näe mitään, voisinko istua. No ei ihme, en ole läpinäkyvä enkä myöskään mikään lipputanko. Päinvastoin. Omena tai joku muu vastaava. Peitin varmaan todella ison alueen takana olevien näkökentästä. :D Tajusin sen itsekin ja lähdin nopeasti pois ja päätin kiivetä parvelle. Sieltä ainakin näkisin hyvin, enkä kenties olisi kenenkään tiellä. Parvella olikin tosi hyvä ja kiva olla ja keikan seuraaminen sujui leppoisasti.

Katselin ja kuuntelin siinä mielibändiäni, mutta en saanut enää samaa hurmiota kehiteltyä olemukseeni, kuin joskus ammoin... Tästä päättelin, että nyt olen mennyt eteenpäin jossain mielessä. Olen ehkä päästänyt irti jostain tunteesta, joka itselleni oli joskus tarpeen, mutta jota en enää tarvitse. Keikka oli ihan hyvä, mutta katselin sitä jotenkin ulkopuolisena ja vieraana. Toisaalta koin myös paljon lämpöä bändiä kohtaan. Tässä sitä oltiin yhdessä samassa veneessä. Ja onhan meillä pitkä yhteinen menneisyyskin. Kaikki tuo kuitenkin tuntui myös kipuna sydämessä. Kun joku asia muuttaa merkitystään isosti, tunneriippuvuus hellittää, on se aina kuin pieni kuolema. Jotain kuolee, katkeaa, mutta onneksi sen tilalle voi syntyä jotain parempaa ja jotain kestävämpää ja nimenomaan se omassa itsessä asuva viisaus ja rakkaus voi silloin löytyä. Se, joka ei ole riippuvainen ulkoa tulevasta huomiosta. Tämän asian kanssa olen kamppaillut yli 10 vuotta, ja saattaa olla, että se ensimmäinen suuri ja aidoista aidoin oivallus juuri tästä samasta asiasta tulikin jo vuosia, vuosia sitten, mutta suuren tuskan kautta. Tajusin jo silloin aika kirkkaastikin rakkauden sanoman, mutta ihmisyys tarvinnee tuskaa ja toistoja kehittyäkseen, vaikka oikeasti totuus ja rakkaus ei sisällä tuskaa. Ihminen tekee tuskan itse. Ja minä jos kuka olen ollut mestari tuossa asiassa.

Keikan jälkeen jäin odottelemaan bilebändiä, joka soitteli sitten ihan tappiin asti samaisessa yökerhossa. En ole pitkään aikaan tanssinut julkisesti, mutta nyt annoin mennä. Saatoin näyttää naurettavalta, mutta se ei minua tuossa vaiheessa yhtään häirinnyt. Toivon vain, ettei kukaan kuvannut esitystäni ja jaa sitä nyt youtubessa vitsinä tai tarjoa Hauskoihin kotivideoihin... se korventaisi liikaa. Itsetuntoni ei kuitenkaan ole ihan kivestä tehty. Mutta kyllä, nautin ihan valtavasti tuosta loppuillan bilemeiningistä. Muutoinhan ihmiset olivat aika hitaita lähtemään tanssilattialle ja muutenkin tunnelma oli aika väsynyt, paitsi minulla. Osaan kyllä iloita, kun on sen aika. Yöllä kävin vielä kannella kuvaamassa laivan sivuaaltoja, vaikka tyttäreni olikin pyytänyt etten menisi kannelle humalassa. No, en ollut "humalassa", vain hiprakassa omasta mielestäni. Osaan nykyään jo jollain lailla määritellä rajani. Tähän voi vain sanoa: "No jo on aikakin!"

Lähentelevältä namusedältä saamani KitKat-levy tuli tarpeeseen hytissä ennen nukkumaanmenoa, sillä olin hyvin nälkäinen ja verensokeri luultavasti melko alhaalla kaiken tanssin ja muun jälkeen. Kiitos namusedälle. Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

Seuraavana aamuna heräsin jo yhdeksän maissa, mutta yritin jatkaa unia. En saanut unta, joten lähdin aamupalalle minuksi hyvissä ajoin. Ei ollut edes kunnon krapulaa, joten saatoin taputella itseäni olkapäälle. Olin onnistunut pitämään rajaa. Luulen myös, et suklaan nauttiminen ennen nukkumista teki oikein hyvää. Eikä ollut pääkään yhtään kipeä. Kaikki siis hyvin. Yksin kun on liikkeellä, saattaa joskus juoda ihan vaan siksi, ettei ole juttuseuraa tai kukaan toppuuttele, tai sitten ihan vaan tylsyyteen. Toisaalta ylivirittyneisyys myös altistaa alkoholille ja sen muka rauhoittavalle vaikutukselle. Siksi juurikin ne liian kohottavat kokemukset eivät aina sovi minulle.

Päivä laivalla menikin ihan perusmeiningillä. Tai ei ehkä niinkään. En käynyt missään katsomassa esityksiä, vain vilkaisemassa ovelta tai istumassa minuutin. Tunnelma oli niin jotenkin apaattinen ja väsynyt, etten kestänyt sitä. Olin mieluummin kannella kuvaamassa tai kulutin aikaa vain kahvitellessa. Kahvila oli karaokebaarin vieressä, joten täytyy sanoa, ettei sekään elävä musiikki ihan mieltä ylentänyt. Itse olen laulanut paljon karaokea, mutta jostain syystä ei tullut mieleenkään mennä laulamaan nyt. Totesin hiljaa mielessäni, etten taida olla risteilijätyyppi. Odotin vain, milloin on ruoka-aika, ja milloin laiva saapuu takaisin Turkuun. Taxfreestä hain vain yhden viinipullon. En edes karkkia ostanut. Tuossa mielessä säästin kyllä rahaa ja vaivaa. Eli tuosta paluumatkasta ei ole kyllä mitään kirjoitettavaa enempää.

Sitten terminaalista ulos selviydyttyäni nousin bussiin. Luulin, että kyseinen bussi menee linja-autoasemalle. Niin, olin muka tuonkin asian selvittänyt jo kotona hyvissä ajoin, mutta eihän se mennyt läheltäkään. Jäin sitten pois torin laidalla ja mietin, et mihinkäs nyt. En jaksanut alkaa tutkia karttoja googlesta, vaan kysyin reippaasti apua ja sainkin sitä. Pari aivan ihanaa naista neuvoi mua matkan varrella ja löysin lopulta linja-autoaseman. Kävelymatka oli aika pitkä (väsyneillä jaloilla, huonoilla kävelykengillä), joten sain itseni taas ihan uupumustilaan. Laahustin Hesburgeriin, söin juustoaterian ja yritin palautua. Odotusaikaa yöbussin lähtöön oli n. tunti. Meni puoli tuntia ja tunsin vatsassani kouraisun. Auts. Kylmä hiki nousi otsalle, tässä vaiheessa vasta siitä pelosta, että mitäs tästä seuraa. Kouraisut olivat vielä pieniä ja lieviä. Sellasia "ennakkosupistuksia" jos synnytykseen nyt vaikka verrataan.

Kun bussi saapui, oli kouristuksia tai tässä vaiheessa vasta niitä kouraisuja ollut jo muutama ja mietin, pitääkö tässä jäädä Turkuun ja hakea hotellihuone sairastamista varten. Toisaalta elättelin toivetta, että tämä menee ohi. Ehkä tuo rasvainen pikaruoka vain aiheuttaa vatsan oikuttelua noin niinkuin äkkiseltään. En nimittäin harrasta Heseä tai muuta sellaista juurikaan. Nousin kuitenkin bussiin, se oli melko täysi ja sain viereeni jälleen melko isokokoisen miehen. Rukoilin toimivaa vessaa, sillä olen tullut kerran pitkän matkan bussilla, jossa vessa meni tukkoon puolimatkassa. Tiesin siis, että kaikki on mahdollista. Yritin olla ajattelematta vatsaani, kuuntelin Auta Anttia (on muuten oman blogitekstin arvoista settiä) ja nauroinkin jopa välillä niille jutuille. Antti on ihan huipputyyppi, hauska, mutta myös viisas ja rehellinen.

Se siitä, mutta vaikka tein kaikkeni keskittääkseni ajatukseni muualle, vatsa ei rauhoittunut. Tunsin lopulta sellaisen kouristuksen, että aloin valua hikeä ja meinasin huutaa kivusta. Pelkäsin, että joudunko oksentamaan, mutta onneksi en. Lopulta minun täytyi juosta vessaan, mutta joka olikin varattu. Kuvitelkaa, varattu vessa ja luulet, että kohta räjähdät yhdeksi ruskeaksi ilotulitusraketiksi. Onneksi en räjähtänyt vessan ulkopuolella kuitenkaan. En käy kertomaan enempää yksityiskohtia itse vessasta, mutta sen sanon - alkumatka tai puolet matkasta, n. 5 tuntia oli aika kamalaa ja kurjaa. Loppuvaiheessa lähinnä pelkäsin vaan, et milloin, milloin....suu kuivui, kaikki kuivui. En uskaltanut juoda, eikä minulla vettä juuri ollutkaan. Elämäni ikävin bussimatka tähän mennessä siis koettu.

Kyseessä oli siis joku ruokapöpö, näin ajattelen. Ehkä se oli se avokadovoileipä eka iltana laivalla, majoneesin kera. Kotiin päästyäni en ole ollut pitkään aikaan niin onnellinen, kipeä kyllä, mutta onnellinen. Kävin nukkumaan kissa jalkopäässäni ja siinä kohdassa, juuri silloin oli minun taivaani. Siinä sekaisessa sängyssä ja ryppyisissä lakanoissa sijaitsi minun turvasatamani. Kiitos luojan, pääsin kotiin. Vatsatauti kesti vielä lievin oirein pari, kolme päivää, mutta täysin siedettävästi.

Täytyy sanoa, että kokemus se oli tuokin ja nyt on vertailukohtaa taas enemmän ja myös suhteellisuudentajua. Olin niin onnellinen toimivasta, vaikkakin ahtaasta bussin vessasta ja vessapaperista. Sillä hetkellä tarvitsin vain niitä ja vikkelät jalat ehtiäkseni sinne. En sen henkisempiä asioita. Elämä on jännää. Odotan silti jo seuraavaa matkaa. Jos olen viikon reissussa, onko matkakertomus silloin kolme kertaa pidempi? Se jää nähtäväksi.