Blogiystäväni kirjoitus ihmissuhteensa katkeamisesta inpiroi minua kirjoittamaan ja muistelemaan menneitä. Alan kyllä jo unohtaa aika paljon. Ja aika myös kultaa muistoja.

Olen kokenut kaksi kipeää eroa, joiden kautta olen saanut kohdata omia pelkojani ja varjojani hyvinkin suoraan ja kaunistelematta. Ensimmäinen (vakava) eroni oli avioero pitkän liiton jälkeen. Toinen taas oli ero lyhyestä, hyvin kiihkeästä, myrskyisästä ja toisaalta rakkaudentäyteisestä suhteesta, jonka sain kokea aika pian avioeron jälkeen.

Molemmat erot olivat vaikeita tai sanoisinko, että niiden seuraukset olivat vaikeita. Itse avioero oli ensin suuri helpotus, mutta johti muutaman kuukauden sisällä syvään masennukseen, jota taas ruokki vuosien varrella kokemani kyvyttömyys tehdä päätöksiä oman itseni suhteen. Olin ollut koko liiton ajan kuin umpikujassa ja sen umpikujan rakensin minä. En ollut onnellinen oikeastaan missään vaiheessa, mutta en myöskään osannut mitään muuta asioille tehdä kuin huutaa, nalkuttaa ja vaatia miestä keskustelemaan. Mutta siltikin asiat py
örivät loputtoman tuntuista kehää. Meitä oli kaksi, jotka eivät halunneet toista sellaisena kuin hän oli.

Ehkä syynä päättämättömyyteen oli myös epävarmuus siitä, olinko loppujen lopuksi väärässä tunteideni aitoudessa. Olin hyvin tiedostamaton siitä, miten minun tulee kuunnella itseäni, mitä uskoa, minkä varaan rakentaa. Halusin jotain muuta, mutta toisaalta ajattelin, että jos vain kykenisimme puhumaan yhdessä, niin kaikki voisi muuttua....tuota odotusta kesti 17 vuotta. Oli niin paljon asioita, jotka olivat myös hyvin.

Jostain syystä jätin huomioimatta omat syvimmät tarpeeni, tarpeeni tulla rakastetuksi juuri tällaisena. Olin hyväksynyt jollain tasolla sen ajatuksen, että  minua voidaan rakastaa vain silloin kun muutun sitä haluavan mielen mukaiseksi (johtunee kasvuympäristöstä ja sen vaatimuksista). Ehkä tuo oli se asia, joka suhdetta eniten rasitti. Elin suuressa ristiriidassa miellyttämisenhalun ja kapinoinnin välillä tajutessani sen, että minun tulee saada olla kuitenkin kaiken keskellä minä. Kapinoin enkä pystynyt rauhoittumaan missään vaiheessa kasvattamaan sitä rakkauden siementä, jonka varaan olimme kuitenkin liittömme alunperin ripustaneet. Se jäi siemeneksi ja lopulta kuivui ja lahosi.


Sinnikkyyden puutteesta meitä ei voida syyttää. Mutta käytimme sitä hiukan väärällä tavalla. Puhumisen puuteestakaan ei voi syyttää, eikä myöskään avoimuudesta, mutta sitäkin tuli käytettyä hiukan liikaa. Puhumisesta tuli itsetarkoitus. Kaikki teot jäivät toissijaisiksi, aloimme kärsiä valtavasta rakkauden ja läheisyyden puutteesta. Eikä mikään saanut enää sitä palaamaan, kun olimme oppineet välttelemään lopulta toistemme aidoimpia tarpeita totaalisen tarkasti. Analyysi sujui, kädet haroivat tyhjää.

Varsinaista päätöksen tekoa edelsi todella voimakas henkisen kärsimyksen aika omalla kohdallani, olin jo melko lamaantunut, mutta siinä vaiheessa mieheni päätti tehdä ratkaisun; ehkä hänkin oli kärsinyt mielestään jo tarpeeksi. Irtipäästäminen olikin näennäisen helppoa, mutta lopulta huomasin, että olin rakentanut koko elämäni vain yhden ihmisen varaan ja kun hän lähti, edessä oli vain tyhjyys. Siinä suurin virheeni; elin toisen ihmisen kautta, odottaen hänen muuttavan minun elämäni, kaikki onnenhetkenikin riippuivat hänestä; peilasin itseäni hänen elämänsä kautta...ei minulla ollut edes omia haaveita ja kun se kaikki loppui; mitä jäi jälkelle...suuri ammottava tyhjyys...

Alkoi uusi rakentaminen, itsensä etsiminen, omien tavoitteiden löytäminen. Sitä etsintää on kestänyt 6 vuotta. Ja nyt näyttää jo hyvältä.


Nyt onkin sitten vain vaikeutta kyetä uusiin suhteisiin. Ehkä pelkona on tämän vapauden ja onnen menettäminen, minkä vaivalla on saanut rakentaa. Koskaan asiat eivät tunnu tulevan täysin helpoiksi vai teemmekö niistä itse vaikeita?? Vastaan tähän itse...kyllä.