Niin se vain tunne vaihtuu ja masennus haihtuu. Tuota alakuloa ei tietenkään voi kutsua vielä masennukseksi, mutta koska olen kokenut oikean, vakavan masennuksen, kaikki siihen viittaavatkin tunteet saavat mut aina varpailleen ja pelkäämään hetken aikaa pahinta. Mutta sitten luin eilen kirjastosta lainaamaani enkelikirjaa ja se sai mut nousemaan noiden ikävien tunteiden yläpuolelle ja tajuamaan sen, että vain minä itse määrään elämäni suunnasta. Itse vastaan siitä, jäänkö ahtaiden seinien sisäpuolelle itkemään sitä, etten saanut kokea koskaan vapautta ja onnea vai avaanko ovet ulkomaailmaan ja ryhdyn olemaan muille sellainen kuin toivon itselleni ihmisten olevan. Ei se ole vaikeaa, olin vain unohtanut sen tässä työn ja kaiken stressin keskellä. Nyt on taas niin hyvä olo, kun tiedän, etten ole mikään ajopuu, eikä kukaan maailmassa pakota mua raatamaan aamusta iltaan ellen itse suostu ja suostunko? Sitäpä tässä seuraavaksi mietinkin.