Olin eilen jälleen kerran hiukan viihteellä yhden ystäväni kanssa. Istuskeltiin lähinnä pubissa muutamalla ja juteltiin tulevasta muutostani Helsinkiin. Oli ihan hyvä kuulla se, kuinka paljon poislähtöni herätti tuossa ystävässäni surua, kaipuuta eli toisin sanoen herätti tuntemuksia. Saihan se kokemaan itsensä jollain lailla merkitykselliseksi ihmiseksi. Puhuttiin aika paljon myös siitä, millaisen jäljen me jätämme toisiimme. Ystäväni mielestä olen kuin veteen piirretty viiva...tarkoittaako tuo nyt sitä, etten jätä minkäänlaista jälkeä?? Kuulemma ei, mutta olen ystäväni mielestä hankalasti määriteltävä ihminen, en sovi mihinkään muottiin, minusta ei saa otetta, olen salaperäinen, en jäsennä elämääni niin, että muut kykenisivät siitä saamaan otteen. Ehkä totta, ehkä ei. Se on totta, etten suunnittele elämääni kovin pitkälle, vaikka minulla unelmia onkin. Annan elämän virran kuljettaa ja yritän vain katsella, minne päin virta kulkee. Vastavirtaan on turha yrittää uida, ei tässä iässä jaksa olla enään niin "vahva".

Mutta otsikkoon mennäkseni. Kotiin palatessani tyttären kyyditsemänä meille tuli pitkästä aikaa riita. Sanoin hänelle jotain, joka osui arkaan kohtaan ja olin samalla myös ajattelematon, kun en tiennyt asian taustoja tarpeeksi. Tyttäreni suuttui minulle aivan julman kovasti ja oli heittää minut autosta ulos kesken ajelun. Jäinkin paikalliseen baariin  rauhoittumaan vielä pariksi tunniksi ennen kuin uskalsin mennä kotiin.

No, asiat selvitettiin siinä tekstiviestien välityksellä ja selvitysmiehenä oli myös tytön poikaystävä lähinnä viisaana ylimpänä tuomarina. Kaiken kaikkiaan tilanne oli minulle todella ahdistava, sillä pahinta mitä voisin kuvitella, olisi välien katkeaminen tyttäreni kanssa. Totta kai riidat kuuluvat elämään, mutta siltikin tuo tapaus sai mut tuntemaan sellaista pelkoa ja yksinäisyyttä, että olin ihan murtua sen alla. Suhde lapsiini on minulle maailman tärkein, olen aina halunnut varjella sitä, mutta eilen sain muistutuksen siitä, että paraskin suhde voi ajautua karille, jos satumme vain loukkauksellamme osumaan sellaiseen kohtaan toisen sielussa, joka on jo valmiiksi vereslihalla. Jos emme kunnioita toista siten, että ymmärrämme hänen olevan oma yksilönsä omine, meille tuntemattomine ajatuksineen. Tosiasiahan on, että emme voi tietää kenenkään elämän yksityiskohtia kokonaan. Emme voi ulkopuolelta sanella mitään, se vain ärsyttää. Emme näe toisen sielua koskaan täysin avoimesti, vain paloja silloin tällöin.

Varjelkoon Luoja minua jatkossa kaikkitietäväisyydeltäni. Kyllä tämä nöyräksi saa, ainakin hetkeksi...