Nimittäin mielibändini uusin levy meni vähän liikaa eilen tunteisiin. Itse toki vielä autoin asiaa omilla henkilökohtaisilla tunteennostatuskeinoillani. Kirjoitin tuossa ristiriitaisessa tilassa ja sen vallassa tekstin, jonka sitten poistin nopeasti. Ei se mikään paha teksti ollut, mutta sellainen hämmentyneen pikkutytön vuodatus. Ehkä hiukan kateellinenkin, kun joku saa niin hienoja rakkaudentunnustuksia osakseen. Jotenkin siinä kohtaa alkoi oman elämän kaipuut, kivut ja saavuttamattomat rakkaudet nostaa päätään ja halusivat näemmä myös tulla kuulluksi. Päiväkirjahan on paras paikka juuri sellaisille tunteille, mutta ei ehkä julkinen päiväkirja. Vaikka siinä tekstissä ei ollut mitään kovinkaan pahaa, pikemminkin se oli herttainen (luin sen äsken), mua ahdisti, et miksi sen kirjoitin. Koin paljastaneeni jotain liikaa. Tulin esiin ultravioletista, näkymättömästä maailmasta ja näytin jotain haurasta ja kipeää. On todella pelottavaa menettää vahvuus ja huomata, et auts, mua koskee. Tää kauneus koskee, tää rakkaus koskee, vaikkei rakkauden tulisi koskea, miksi se kuitenkin tekee sen. Joku minussa mättää. Niin, eilinen oli olemista niin isojen tunteiden äärellä, etten kyennyt oikein kestämään. Enkä osannut oikein antautuakaan.

Mutta täytyy sanoa, et Poetsien levy on ihan älyttömän hyvä, tunteisiin vetoava ja ihanan avoin. Mulle käy yleensä aina näin kun heiltä ilmestyy levy - menen hetkellisesti epätasapainoon. Ne suuret tunteet, joita levy nostaa esiin on vaikea kestää ja käsitellä aluksi. Eilenkin haukkasin liian suuren palan kerralla, enkä oikein meinannut kestää sitä. Tukehtumisvaara oli suuri. Albumilla on niin tuhtia asiaa ja tunnetta, että herkempi kuulija alkaa pursuilla yli. Ja kaikki tunteet eivät ole pelkästään postiivisia, vaan ainakin mulla nousee valtava tunteiden kirjo esiin. Kaikki värit, harmaaseen ja jopa mustaan saakka.

Tämä oli nyt tällainen päiväkirjateksti, sopivan pidättyväinen julkiseen päiväkirjaan. :)