Löysin vanhan nettipäiväkirjani tallennettuna eräältä nettitikulta, joka on virunut pöytälaatikon pohjalla jo kymmenen vuotta. Ihanaa, luulin kadottaneeni nuo tekstit kokonaan. Kirjoittelin silloisella Tukiasemalla muiden "samankaltaisten" ihmisten kanssa. Se oli silloin hirveän tärkeää itselleni, aloitin kirjoittamisen 2005 tammikuussa ja kirjoittelin ainakin kaksi vuotta. Jännää ja raskastakin on lukea, kuinka tavallaan samojen ongelmien kanssa painin silloin kuin nytkin, mutta on jotain muuttunutkin. En enää vajoa niin syvälle syövereihin, vaan osaan jo katsella asioita ja omaa oloani hiukan sivummalta. En ryve syyllisyydentunnoissa korviani myöten, vaikka toki ajoittain sitäkin. Olen kuitenkin varma, että tarvitsin aikoinaan tuon paikan jossa sain purkaa sydämen kyllyydestä kaikkea tunnemylläkkää ilman pahempaa hienostelua (tuo paikka salli olla ja tuntea juuri sitä mitä tunsi) ja tunnen syvää kiitollisuutta nyt niistä ihmisistä (vertaistuesta) jotka lukivat vuodatustani ja olivat erittäin tärkeänä tukena/tienviittana matkallani - sillä löytöretkellä, joka oli myös päiväkirjani nimi. Aikaa on kulunut yli kymmenen vuotta ja tuosta ajasta olen ollut masennuksen kourissa reippaasti yli puolet. Jep, ja sitä ennenkin muutamia pitempiä jaksoja. Voidaan kai sanoa, että konkari olen, asiantuntija jopa tässä masennusasiassa. Ja voidaan kai todeta, että vaikeiden olojen purkaminen ja jauhaminen ei kauheasti vie eteenpäin?
Jännää oli myös, että tuossa vaiheessa 1/2006 olin vielä (tai uudestaan) tosi väsynyt, mutta silti palaamassa työelämään, josta olin ollut poissa n.puolitoista vuotta silloin. Ja muistan, että työelämä (kevennetty aluksi) lopulta sujui kuitenkin tosi hyvin, itseasiassa se suorastaan "paransi" minut vuosiksi eteenpäin tai ainakin nosti pahimmasta. Siitä tulikin mieleeni, että mahtaisiko tämä nykyinen lievä lamaannus parantua ihan vaan alkamalla tehdä jotain järkevää ja miettimällä vähän vähemmän? Vastaan itse, että ihan varmasti. Minulle ei taida sopia pelkkä tyhjänpanttina oleminen. Ja tuo vuosien vuodatus, jota olen suorittanut kirjoittamalla ja myös puhumalla ei kyllä ole tuottanut juurikaan hedelmää. Juuri luinkin artikkelin, jossa lääkäri antaa ohjeeksi sydänsuruihin kipulääkettä ja vaitioloa, koska tuskaisten muistojen ja tunteiden pähkäily ja kertaaminen vain aktivoi aivojen kipua tuottavat alueet yhä uudelleen ja kipu senkun jatkuu... Taidankin harkita vaikkapa vapaaehtoistyötä seuraavaksi.
Pari, kolme runoa loppuun, jotka jotenkin kuvaa tätä fiilistä. Viimeinen runo kuvasi sitä tunnetta, kun aloitin uudelleen "elämän" eli työelämän ja eron lamaannuksesta ja muusta. Niin, ihan itse sen tein - aloin uudelleen varovaisesti kävellä maankamaralla pitkän sukeltelun sijaan.
SIEMEN
Maatuneen minuuden
haudalla ripottelen
sieluni salaisia siemeniä
Niitä joita en tunne
Niitä joita joskus pelkään
Niitä joilla ei ole nimeä
Ei lopullista olomuotoa
Vain pieni sielunsiemen
vapisevalla kämmenellä
*********
ASKELEITA
olen yrittänyt eristäytyä
jotta löytäisin erillisyyteni
tyhjyyden löysin, mutta
se olikin vasta
ensimmäinen
askel
seuraava askel on vaikeampi
sen eteen täytyy jaksaa
ponnistaa itse jalkaa korkealle
tähän mennessä olen antanut
itselleni mahdollisuuden
vain pudota
******************
SYVYYDEN JÄLKEEN
Merenneidon arka askellus
mantereella alkaa.
Jalkoihin koskee aluksi
ja joskus kaipaan pyrstöäni.
Kuka voi hallita
kidukset ja keuhkot?
Kenen pyrstö halkeaa
kivuliaasti askeltamaan?
Kuka oppii luottamaan
uusiin jalkoihinsa?
Kuka uskaltaa jäädä
mantereelle,
jättää syvyyden
paineisen turvan?
En tiedä, mutta
tässä olen ja ihailen näitä
kauniita jalkojani.
Neitseellisiä polviani
ja puhtaita jalkapohjiani.
Kommentit