Löysin vanhan nettipäiväkirjani tallennettuna eräältä nettitikulta, joka on virunut pöytälaatikon pohjalla jo kymmenen vuotta. Ihanaa, luulin kadottaneeni nuo tekstit kokonaan. Kirjoittelin silloisella Tukiasemalla muiden "samankaltaisten" ihmisten kanssa. Se oli silloin hirveän tärkeää itselleni, aloitin kirjoittamisen 2005 tammikuussa ja kirjoittelin ainakin kaksi vuotta. Jännää ja raskastakin on lukea, kuinka tavallaan samojen ongelmien kanssa painin silloin kuin nytkin, mutta on jotain muuttunutkin. En enää vajoa niin syvälle syövereihin, vaan osaan jo katsella asioita ja omaa oloani hiukan sivummalta. En ryve syyllisyydentunnoissa korviani myöten, vaikka toki ajoittain sitäkin. Olen kuitenkin varma, että tarvitsin aikoinaan tuon paikan jossa sain purkaa sydämen kyllyydestä kaikkea tunnemylläkkää ilman pahempaa hienostelua (tuo paikka salli olla ja tuntea juuri sitä mitä tunsi) ja tunnen syvää kiitollisuutta nyt niistä ihmisistä (vertaistuesta)  jotka lukivat vuodatustani ja olivat erittäin tärkeänä tukena/tienviittana matkallani - sillä löytöretkellä, joka oli myös päiväkirjani nimi. Aikaa on kulunut yli kymmenen vuotta ja tuosta ajasta olen ollut masennuksen kourissa reippaasti yli puolet. Jep, ja sitä ennenkin muutamia pitempiä jaksoja. Voidaan kai sanoa, että konkari olen, asiantuntija jopa tässä masennusasiassa. Ja voidaan kai todeta, että vaikeiden olojen purkaminen ja jauhaminen ei kauheasti vie eteenpäin?

Jännää oli myös, että tuossa vaiheessa 1/2006 olin vielä (tai uudestaan) tosi väsynyt, mutta silti palaamassa työelämään, josta olin ollut poissa n.puolitoista vuotta silloin. Ja muistan, että työelämä (kevennetty aluksi) lopulta sujui kuitenkin tosi hyvin, itseasiassa se suorastaan "paransi" minut vuosiksi eteenpäin tai ainakin nosti pahimmasta. Siitä tulikin mieleeni, että mahtaisiko tämä nykyinen lievä lamaannus parantua ihan vaan alkamalla tehdä jotain järkevää ja miettimällä vähän vähemmän? Vastaan itse, että ihan varmasti. Minulle ei taida sopia pelkkä tyhjänpanttina oleminen. Ja tuo vuosien vuodatus, jota olen suorittanut kirjoittamalla ja myös puhumalla ei kyllä ole tuottanut juurikaan hedelmää. Juuri luinkin artikkelin, jossa lääkäri antaa ohjeeksi sydänsuruihin kipulääkettä ja vaitioloa, koska tuskaisten muistojen ja tunteiden pähkäily ja kertaaminen vain aktivoi aivojen kipua tuottavat alueet yhä uudelleen ja kipu senkun jatkuu... Taidankin harkita vaikkapa vapaaehtoistyötä seuraavaksi.

Pari, kolme runoa loppuun, jotka jotenkin kuvaa tätä fiilistä. Viimeinen runo kuvasi sitä tunnetta, kun aloitin uudelleen "elämän" eli työelämän ja eron lamaannuksesta ja muusta. Niin, ihan itse sen tein - aloin uudelleen varovaisesti kävellä maankamaralla pitkän sukeltelun sijaan.

 

SIEMEN

 

Maatuneen minuuden

haudalla ripottelen

sieluni salaisia siemeniä

 

Niitä joita en tunne

Niitä joita joskus pelkään

Niitä joilla ei ole nimeä

 

Ei lopullista olomuotoa

Vain pieni sielunsiemen

vapisevalla kämmenellä

 

*********

ASKELEITA

 

olen yrittänyt eristäytyä

jotta löytäisin erillisyyteni

 

tyhjyyden löysin, mutta

se olikin vasta

ensimmäinen

 

askel

 

seuraava askel on vaikeampi

sen eteen täytyy jaksaa

ponnistaa itse jalkaa korkealle

 

tähän mennessä olen antanut

itselleni mahdollisuuden

 

vain pudota

 

******************

SYVYYDEN JÄLKEEN

 

Merenneidon arka askellus

mantereella alkaa.

 

Jalkoihin koskee aluksi

ja joskus kaipaan pyrstöäni.

 

Kuka voi hallita

kidukset ja keuhkot?

 

Kenen pyrstö halkeaa

kivuliaasti askeltamaan?

 

Kuka oppii luottamaan

uusiin jalkoihinsa?

 

Kuka uskaltaa jäädä

mantereelle,

jättää syvyyden

paineisen turvan?

 

En tiedä, mutta

tässä olen ja ihailen näitä

kauniita jalkojani.

 

Neitseellisiä polviani

ja puhtaita jalkapohjiani.