Olen viimeisen vähän vajaan vuoden tehnyt vapaaehtoistyötä eräässä mielenterveystyötä tekevässä yhdistyksessä, joka järjestää mielenterveyskuntoutujille ja heidän omaisilleen monenkirjavaa toimintaa. Paikasta löytyy niin keskustelullisia ryhmiä erilaisista mielenterveyden ongelmista kärsiville, kuin myös ihan  toiminnallisia ryhmiä, joissa voi oman maun mukaan vaikka liikkua tai harrastaa taiteita. Paljon on myös erilaisia koulutuksia ja pienimuotoisia retkiä. Talossa toimii ns.matalan kynnyksen "olohuone", jonne kuka tahansa voi tulla istuskelemaan, lukemaan päivän lehtiä, pelaamaan pelejä tai ihan vaan juttelemaan. Itse olen vapaaehtoistyössä juuri tuossa olohuoneessa. Se sopii itselleni parhaiten, koska olen persoonaltani enemmän keskusteleva ja pohtiva ihminen kuin käytännöllinen toimija, ja "olohuone" on luontevin paikka kaltaiselleni avoimelle ja monesta asiasta kiinnostuneelle tyypille. Keskustelun aiheet vaihtelevat laidasta laitaan - pinnalta syvyyksiin.

Lähtökohtani vapaaehtoistyöhön oli halu antaa vertaistukea, sillä itse masennuksen kanssa kauan kamppailleena tiedän ainakin siitä sairaudesta aika paljon ja omakohtainen kokemus auttaa samaistumaan monenkin ihmisen ajatuksiin ja fiiliksiin. Vaikka ihmisten diagnoosit olisivatkin erilaisia, masennus on yleensä lähes jokaisen mielenterveyskuntoutujan vaiva ikäänkuin liitäntäsairautena. Jotenkin näin olen sen nähnyt, vaikka tietenkään kaikilla ei ole sairaalloista, täysin lamaannuttavaa depressiota. Mutta jollain lailla se tuntuu koskettavan hyvin monia.

Olin jo pitkään ennen vapaaehtoistyötäni ajatellut, että minulla saattaisi olla näkemystä ja kokemusta hyvinkin paljon vapaaehtoistyöhön mielenterveyskuntoutujien parissa. Olen ammatiltani sairaanhoitaja ja aina halunnut auttaa ihmisiä, kuunnella, olla läsnä ja olen myös todella kiinnostunut ihmisistä ja heidän elämäntarinoistaan. Olen haaveillut jopa terapeutin töistä, mutta vielä en ole ollut niin paljon voimissani, että olisin lähtenyt opiskelemaan sitä. On myös taloudellisia esteitä, koulutukset ovat yleensä aika kalliita, eikä minulla ole niihin tällä hetkellä varaa. Nyt olen kuitenkin saanut harjoitella ihmisten auttamista keskustelevan tuen kautta tuolla vapaaehtoistyöpaikassani. Kuunteleminen ja vuorovaikuttaminen on välillä hyvin uuvuttavaa, mutta samalla myös äärimmäisen antoisaa. Eihän se minulle toki uutta ole, koska entisessä sairaanhoitajan työssäni jouduin koko ajan käyttämään vuorovaikutustaitoja kaiken kiireisen käytännön työn ohella ja hyvinkin vaativasti toisinaan. Sairaat ihmiset ja heidän omaisensa tarvitsevat joskus hyvinkin taidokasta lähestymistä ollessaan hätääntyneitä ja haavoittuneessa tilassa. Olin työssäni aina melko lailla oma itseni, enkä ehkä kovin raskaaseen sairaanhoitajan "kaapuun" puettu noin vertauskuvallisesti sanoen. Omana itsenä oleminen auttoi vuorovaikutustilanteissa useinkin löytämään sen samanlaisuuden potilaiden kanssa ja sitä kautta kohtaaminen oli helpompaa.

Kuunteleminen täysillä vaatii koko persoonan mukanaoloa, kaikkien aistien käyttämistä niin tehokkaalla tavalla kuin on mahdollista. Olen myös huomannut, että joskus on tilanteita, että ihmisten syvällinen avautuminen menee itselläni kovasti tunteisiin. Se on pelottavaa, koska siitä seuraa tunne liiallisesta sulautumisesta toiseen. Erillisyys katoaa, toisen tunteita ja kokemusta ei pystykään katsomaan objektiivisesti, vaan omat tunteet alkavat sekoittua mukaan tarinaan ja värittää sitä omalla tavallaan. Niissä hetkissä olen pyrkinyt olemaan vain hiljaa jonkin aikaa. Hengitellyt ja tutkaillut hetken omaa osuuttani ja sitä, mitä tuo toinen nyt heijastaa minulle minusta. Tärkeintä kuitenkin on, että ihminen saa avautua, että on joku joka kuuntelee. Ratkaisun löytyminen siinä ja tässä on harvinaista herkkua. Sellaista ei yleensä tapahdu ja pyrinkin välttämään neuvoja, jos ei joku niitä minulta erikseen pyydä. Neuvoja antaessani pidän mielessä, että jokaisella ihmisellä on itsessään tieto ja viisaus. Sen löytäminen, oman itsen sisäiseen viisauteen luottaminen - siihen yritän antaa apua ja tukea. Sekään ei ole helppoa, koska en itsekään ole siinä kovin pitkällä. Ehkä me yhdessä opiskelemme sitä.

Empatia ja toisen tunteiden ymmärtäminen on taitolaji ja vaatii harjoittelua. Empatia tarkoittaa aitoa halua jakaa kokemus, yrittää ymmärtää se kaikkine tunteineen päivineen ja sillä tavalla saada toinen kokemaan yhteyttä ja pääsemään irti erillisyyden ja yksinäisyyden kokemuksestaan. Joskus kuitenkin käy niin, että alan heijastaa omia kärsimyksiäni liikaa toisen ihmisen tarinan kautta. Vaivun ehkä omaan kipuuni niin syvälle, että unohdan toisen ihmisen ja hänen kuuntelemisensa kokonaan ja puhun vain omasta itsestäni tai olen "omissa maailmoissani". Saatan unohtaa myös sen, että toisen ihmisen kokemus ei ole koskaan täysin sama kuin minun, vaikka niissä yhtäläisyyksiä olisikin. Mutta kaikki tuo inhimillistä ja toisaalta kuuluu vuorovaikutukseen. Tärkeintä on opetella tiedostamaan, milloin niin tapahtuu ja miten tuosta tilanteesta pääsee takaisin empatian tielle.

Luen melko paljon ja tällä hetkellä minulla on työn alla kirja, jonka on kirjoittanut amerikkalainen häpeätutkija Brené Brown. Todella mielenkintoinen kirja, jossa kerrotaan häpeän kulttuurista, joka saa meidät monesti sotkeutumaan häpeän verkkoon ja pitämään sitä jopa normaalina viestinä siitä, ketä me olemme. On "normaalia", jopa suotavaa hävetä vartaloaan, ikääntymistä, elintasoaan, mielenterveysongelmiaan  tai muita ongelmia ja pysytellä piilossa muiden katseilta. Onko todellakin? Tuon kirjan mukaan häpeä on tunne, joka ei ole missään muodossa meitä eteenpäin vievä, koska se väittää, että meissä on jotain pilalla, että me olemme viallisia, vääränlaisia. Häpeä on identiteettiä negatiivisesti muovaava tunne. Syyllisyyttä pidetään parempana ja jopa rakentavana tunteena, sillä syyllisyys kohdistuu yleensä siihen, mitä olen tehnyt, ei siihen kuka tai mikä olen. Syyllisyyden voi siis usein korjata pyytämällä anteeksi, hyvittämällä ns. huonot teot. Häpeää on vaikeampi korjata, koska se määrittelee meidät, lyö meihin leiman. Vastalääke häpeään on tutkijan mukaan empatia ja sitä käsitelläänkin kirjan sivuilla hyvin kattavalla tavalla. Kirjassa käsitellään myös häpeän, syyllisyyden, nolostumisen ja nöyryytyksen eroja, koska ihmiset usein sekoittavat nämä tunteet toisiinsa, vaikka ne poikkeavat toisistaan olennaisesti.

Itseäni häpeä kiinnostaa tunteena, koska olen hävennyt todella paljon elämäni aikana. Olen tunnistanut ja tutkinut omaa häpeäverkkoani vuosien aikana paljon ja taistellut häpeää vastaan olemalla itseäni kohtaan empaattinen milloin paremmalla tai huonommalla menestyksellä.  Häpeä ei silti koskaan poistu minusta kokonaan. Olen kasvanut häpeäkulttuuriin, imenyt sen äidinmaidossa ja siksi joudunkin jatkuvasti etsimään empatiaa avukseni ja olemaan rohkea häpeän tunteistani huolimatta. Minun on täytynyt ylittää korkealta tuntuvia kynnyksiä useinkin. On ollut palkitsevaa huomata, että monet "rohkeat" (minulta paljon vaatineet) näkyväksi tulemiseni häpeän tunteesta huolimatta ovat kertomassa minulle, että häpeän alla on ihminen, joka voidaan hyväksyä sellaisenaan ja jonka voin myös itse hyväksyä ennen kaikkea. Tähän tarvitaan empatiaa runsain mitoin itseltäni ja myös muilta ihmisiltä. Siksi haluan opiskella empatiakykyjä lisää.

Aloin kirjoittaa vapaaehtoistyöstä ja se muuttuikin häpeäkirjoitukseksi. Ehkä vapaaehtoistyö ja siellä kuulemani tarinat, sekä ne monet avoimet keskustelut ovat osaltaan purkamassa sitä kulttuurillista ja salaista häpeäverkkoa, joka sitoo niin monia ihmisiä ja on estämässä tasapainoisen elämän kokemusta.