(Tämä on jatkokertomus, mutta runot ovat luettavissa myös ihan ilman kokonaisuuttakin, koska niin olen runot alunperin kirjoittanutkin - jokaisen omana yksilöllisenä tarinanaan. Tämä kirja syntyi kuitenkin kokonaisuudeksi ja tietynlaiseksi kipeäksikin kasvu/luopumisprosessin kuvaamiseksi tunne-elämässä. Syvän surun, katkeruuden, luopumisen kautta löytyy myös iloakin ja toivoa jossain vaiheessa.)
Haurasta
"kuin haurasta lasia, niin herkkä suhteemme"
kuiskasin hiljaa, etten särkisi sitä
se oli aavistus todesta, kielletystä heikkoudesta
vahvuuden valtakausi, pitkät naamiaisjuhlat
jossain haurasta lasia
vihan kantaman kapinan päättäväinen itsepäisyys
taustalla hiljainen helinä - jalkapohjiin painuneet sirut
vahvana on niin vaikea kantaa mukanaan haurasta lasia
Vahvuus päättyi hauraaseen uskoon ja ymmärrykseen siitä, että...
Aina ei voi ymmärtää
ymmärsin viimein, ettemme ymmärtäisi koskaan
enkä minä pääse tuntemaan kanssasi
sielun kumppanuutta
pitkät vuodet jossain kaukana
yksinäisyys seuralaisena
ymmärsin viimein, ettei meillä ollut koskaan
ollutkaan avaimia toistemme maailmaan
toistemme ihon alle
kun olimme ensin repineet pintakerroksemme
verihaavoille tietä etsiessämme
ja kovettaneet arvistamme kovemman kuoren
kuin uskoimmekaan -
ymmärsin sentään viimein
Ymmärsin myös, että ymmärtäminen ja oppiminen oli vieläkin liian tuskaista ja lopulta halusin vain...
Kiveksi
kipuja siellä täällä ja aina siellä eniten
missä on herkin aisti
tietenkin se on niin - luonnollisesti
silti toivoisin kovettuvani
saadakseni jo rauhan
menkööt samalla kaikki
pumpuliunelmat ja höyhenhaaveet
kivi on kylmä ja kivi on kaunis
kiveen ei satu ja kivellä saa istua
Halusin olla kivi. Samalla halusin olla kevyt. Se oli vaikeaa, niin kuin...
Sinä yönä
sinä yönä taivas ei pudonnutkaan päälleni
ja ei kai sinunkaan ylläsi tähdet
tanssineet niitä loistavia kuoleman tanssejaan
sinä yönä salamat eivät lyöneet
tulta varpaistamme läpi kosteiden kehojemme
eivätkä hekuman hikikarpalot hukuttaneet
meitä silkkilakanoihimme
ei sinä yönä
sinä yönä me roikuimme toistemme
ikävän kahleissa kiinni sydämet vereslihalla
kykenemättä rakastamaan pisaraakaan onnea
yhteiseen yöhömme
kykenemättä unohtamaan
En kyennyt olemaan kevyt kuin perhonen, enkä kova kuin kivi vaikka yritin. En kyennyt unohtamaan sitä, mitä...
En olisi tahtonut oppia
en sittenkään olisi halunnut
lähteä tälle pitkälle pimeälle matkalle
en, vaikka tänään osaan pelätä
jo ihan kaikkea, sinun varjoasikin
en minä olisi halunnut oppia niin paljon
olisin halunnut kyetä tanssimaan
varjosi kanssa ja pysähtyä suutelemaan sitä
mutta nyt tanssin yksin ja suutelen
salaa peiliäni
Ja lopulta seisoin...
Elämäni raunioilla
kun seisoin elämäni raunioilla huomasin
avaran maailman avautuneen silmieni eteen
ei enää paksuja seiniä - vain tuuli
näköalat silmänkantamattomat
ja kun katsoin ylös, näin tähtitaivaan
äärettömän avaruuden - edessäni vapaus
Olin nyt valmis kiittämään vapaudesta, vaikka sitä seurasikin...
Järistys
episodin päätös ja viimeinen huokaus
ensimmäinen hento liike
kohti oviaukkoa valoon
värähdys suupielessä
tulva-aallon siemen silmissä
huomaamaton järistys -
kahdeksan richteriä
luopumisen asteikolla
Oli aika jättää jäähyväiset eräälle menneelle ja kutsua...
Tuuli, tule ja vie pois
hautaan asetan menneen
hiekkaa hiukan heitän ja mullalla peitän
tasoitan, en muistokiveä tahdo jättää
en tuoreita kukkiakaan tuoda
alle lehmuksen varjoon jätän
menneen kivun, annan ruohon kasvaa
villiintyä ja peittää tään paikan
unohduksiin jättää
päivänkakkara kertokoon
salaisuuden tuulelle, valkovuokko
viestiköön kuolleesta kauneudesta
kadonneesta kaipauksesta
tuuli, tule ja tuiverra lujaa - luvallani
Ja vihdoin oli tullut aika nostaa myös...
Ankkuri
nyt vasta olen nähnyt palan
omaa syvintä heikkouttani
olen etsinyt vahvuutta
ja törmäsin hiuskarvaan
josta riippuin tonnin painoinen
pimeyden ankkuri pohjaan
kiinnittyneenä
nostetaan ankkuri
nostetaan se
hiuskarvan varaan
(Tähän päättyi osa 1, mutta tarina jatkuu... )
Kommentit