Siis runoarkistojen kaivelua. Pari tekstiä puhutteli siinä mielessä, että ne tuntuivat kertovan tästä uudesta tunteesta ja muutoksesta, joka sisälläni on viimeisten kuukausien aikana tapahtunut. Kaipasin kovasti pehmeyttä ja eloa itseeni muutamia vuosia sitten. Tajusin, että olen menossa kohti jotain myllerrystä tai että tarvitsen sitä, vaikka luoja tietää, että myllerrystä oli jo siihen mennessä ollut lähes sietämätön määrä. Mutta tarvitsin jotain uutta ja erilaista. Sitä olen sittemmin saanut ja nuo runot palauttivat mieleen sen kaipuun, mikä minulla silloin oli ja myös sen uskon, että voin saada tuon mitä kaipaan.

Nämä runot kuuluvat yhteen. Ovat toistensa sisaruksia. Ensin haaveilen olevani ihana, muheva ja kukkivan kostea maa, sitten tajuan olevani kuiva kuin korppu ja päätän haaveilla kunnon sateesta, tulvasta suorastaan, sillä mikään muu ei tätä naista voisi auttaa.

Jotenkin tuntuu, kuin rankkasade olisi jo käynyt, nyt odotellaan sitä tulvaa...vesi on jo nousemassa...juhuu:))


Olisinpa tuo maa

Kesäsade kostuttaa maan,

olisinpa tuo maa!

Imisin vettä elinvoimakseni,
tuoksuisin puhtaalle mullalle,
märälle ruoholle ja kesäkukille,

olisin ilona muille eläville.

Nyt olen kuiva aavikko,
halkeillut aro.

En kykene antamaan,
en liioin vastaanottamaan.

Tarvitaan rankkasade, tulva
jotta kukkisin,

eräänä päivänä

**********************

Olisitpa se sade

Ole rankkasateeni,
ole tulviva vesi
sieluni erämaassa.

Ei haittaa, vaikka
sateesi satuttaisi
halkeillutta pintaani.

Kivusta kasvaa
uutta elämää,
tiedäthän...

Olisitko rankkasateeni,
herättäisit minut
elämään?

Sataisit sitkeästi -
sitä tarvitsen,

kunnes pehmennyt
sieluni antaa taas
auringon hyväillä,

rakkauden ruusut
kasvamaan

(v.2005)