Eilinen oli kyllä hassu päivä siinä mielessä, että en hallinnut jalkojani ollenkaan normaaliin tapaan. Yleensä olen hyvin pystyssä pysyvää tyyppiä, mutta liekö ikä nyt tekemässä tepposiaan. Kehon hallinta alkaa rapistua ja kengät pitänee vaihtaa pysyvästi mataliin, leveälestisiin, hyvin tien pinnan tavoittaviin malleihin.

Ensimmäinen tapaus tapahtui päivällä kun olin tulossa sairaalatutkimuksista ja nousemassa linja-autoon. Kenkäni siinä jalkaa nostaessa tarttui kynnykseen (en kaiketi jaksanut nostaa jalkaa tarpeeksi korkealle) ja horjahdin siinä sitten hieman. Sen seurauksena sisääntuloni tuohon paikallisliikenteen busiin oli tällä kertaa harvinaisen näyttävä. Syöksyin sisään lattiaa hamuten ja lähes bussikuljettajan syliin. Sain onneksi kiinni jostain lopulta, enkä löytänytkään itseäni kuljettajan kaulasta roikkumasta vaan ihan asiallisesti kuittaamasta käyntiäni korttiautomaatin luota. Kuskilla ei tuntunut löytyvän huumorintajua, koska hänen huulillaan ei näkynyt hymyn haivähdystäkään. Hän katseli minua vain päätään halveksivasti pudistellen, kun lopulta tokenin jaloilleni. Taisi luulla minun olevan humalassa? Onneksi muuan miesasiakas naureskeli mukanani, se helpotti hiukan oloani. Itseäni tilanne nimittäin huvitti noloudestaan huolimatta kovastikin, koska satuin olemaan erittäin hyvällä tuulella kuultuani juuri ihania ja vapauttavia uutisia terveydentilastani. En siis jaksanut alkaa nolostelemaan siinä kovin kauaa. Ja olinhan antanut yleisölle mukavaa ajanvietettä tylsään bussihetkeen, joten siinäkin mielessä olin vain iloinen.

Ilalla sitten läksin käymään kaupungilla Happoradion keikkaa kuuntelemassa. Siinä keikkapaikkaa kohti kiirehtiessäni ja tietä ylittäessäni en huomannut kadunreunaa (näkökin siis mennyt) ja löysin itseni jälleen polviltani asfaltin pintaa syleilemästä. Nousin kyllä erittäin vikkelästi ylös, täytyy oikein ihmetellä, miten tässäkin iässä pääse niin nopeasti jaloilleen tuollaisten kompastusten jälkeen. Käsiä kuumotti hetken aikaa inhottavasti ja polvissa asfalttiihottuman aiheuttama kirvely oikein hehkui farkkujen läpi. Vaikka kipu menikin nopeasti ohi, arvokkuus karisi kyllä siinä hetkessä totaalisesti. Siis oletettu arvokkuus.

Itse keikkapaikalla koordinaatiokykyni teki jälleen tepposet minulle. Olin lähdössä portaita alas jossain vaiheessa ja jälleen kenkäni tai pikemminkin korkoni tarttui johonkin. Sain onneksi kiinni kaiteesta viime hetkellä ja paikan asiakaskunta säästyi näkemästä hirveän, elokuvamaisen "portaat alas asti"- kierimisen tällä kertaa. Onneksi nuo portaat olivat pehmustetut kokolattiamatolla eli jos olisin pudonnut, olisin ehkä selvinnyt vain muutamalla mojovalla mustelmalla, luulen. Mutta onneksi selvisin vain säikähdyksellä.

Jalkojen ja pään yhteistyö ei ollut eilen hallussa, ei. Saapa nähdä miten tänään. Uskaltaakohan tuonne ulos edes lähteä onneaan kokeilemaan. Jos istuisi tässä ihan hipihiljaa, kävelisi varovasti hiipien vain jääkaapille ja takaisin. Maksimoisi oman turvallisuutensa. Ja sitten ehkä kompastuisi omaan, keskellä huonetta jätettyyn matkalaukkuunsa tai löisi pään keittiön kaapin oveen, tai iskisi varpaansa pöydän jalkaan tai mitä tahansa kauheaa, mitä kotona tapahtuu jatkuvasti.  Kaikkeahan voi tapahtua kaikkialla.