Mullahan menee elämässä mielenkiinnon kohteet silleen jaksoittain. Eli olen aina tietyn pituisen (se lie vaihtelee) ajanjakson aina jonkun asian kimpussa tosi intensiivisesti ja sitten se laantuu, kunnes kohta keskityn taas johonkin muuhun. Nyt on valokuvien aika. En kylläkään kuvaa juuri nyt aktiivisesti, mutta muokkaan vanhoja kuvia ja laittelen niitä sitten tuonne Vastavaloon.

Vastavalo on suomalainen kuvatoimisto, josta voi ostaa kuvia ja täytyy sanoa, että ennen kuin liityin tuohon kuvatoimistoon (v.2017), en tajunnut kuvan muokkauksesta muuta kuin että: hirveesti terävyyttä, kamalasti kontrastia jne. Pilasin monta hyvää kuvaa ihan omilla toimillani. Aivan kuten elämässä olen muutenkin tehnyt monien muidenkin asioiden suhteen. :D

Nyt osaan jo aika hyvin perusasiat. Kiitos Vastavalon tarkan laadunvalvonnan. Alussa oli vaikeaa ja olinkin ns. "hankala" kokelasjäsen jonkin aikaa. Pistin vastaan, kyseenalaistin ja olin välillä ihan vaan tyhmä ja tietämätön. Melko nopeasti kuitenkin oivalsin jutun jujun ja aloin saada aikaan ihan hyvää materiaalia. Nyt en voi olla muuta kuin kiitollinen heidän kärsivällisyydestään ja hyvistä neuvoistaan. Nyt tiedän, mitä voi tehdä kuvalle, ja mitä pitää välttää. Taidekuvissa on onneksi hiukan vapaammat kädet ja saa käyttää hiukan mielikuvitustakin.

Mullehan valokuvaaminen tuli elämään aikoinaan vähän kuin pelastajaksi. Olin ollut masentunut, sitten toipunut ja siitä innostuneena hankin pienen pokkarikameran. Kuvasin ihan aluksi, uskokaa ta älkää - itseäni. Jep, hain itsetuntoa ja halusin nähdä itseni niissä kuvissa kuin muiden silmin ja olin hyvin tyytyväinen näkemääni tuolloin. Olin toki yli kymmenen vuotta nuorempi ja muutenkin elämäni kunnossa fyysisesti.

Sitten aloin kuvaamaan muutakin, ihan kaikkea. Siitä se harrastus ikäänkuin alkoi poikimaan lisää ja täytyy sanoa, että hirmuinen määrä tunteja on tullut vietettyä valokuvien äärellä. Ihan leijonanosa noista tunneista on ollut hiukan eksynyttä yritystä, mutta en usko, että siltikään täysin hukkaan heitettyä.

Olin nimittäin masentunut uudelleen ja kaikki tuo valokuvien ottaminen ja niiden "yli"käsittely ilman parempaa tietämystä oli minulle tärkeää terapiaa. Se oli puuhastelua jonkun muun kuin oman itseni ja mielenmaailmani ympärillä. Kyllä, voin sanoa; valokuvaus on ehkä pelastanut minut.

Hetkellisesti jopa luulin olevani melko hyvä ja lahjakaskin tällä "alalla". Se luulo oli tärkeää tuossa vaiheessa, jotta jaksoin säilyttää mielenkiintoni kuvaamiseen. Nykyään tajuan ja tiedän olevani ihan keskinkertainen amatööri valokuvaaja, mutta se tieto ei mua hidasta tai lannista. Ei tarvitse olla paras, ja hylätä harrastusta sen takia, että on "vain" keskinkertainen. Harrastuksella on itseisarvo. Se ravitsee ja ruokkii. Se antaa elämään väriä, innostaa katsomaan maailmaa koko ajan valppaasti ja uusin silmin. Ainakin valokuvaus harrastuksena tekee niin. :)

Pari vanhaa kuvaa uudelleen käsiteltynä.

023_filtered-004.jpg

 

110.JPG2-003.jpg