Kuuntelen aina silloin tällöin erään nuoren mutta yllättävän viisaan naisen podcasteja ja kirjoituksia elämästä ja sen monista haasteista. Tutustuin Eeviin ja hänen mieheensä Samiin NLP-verkkokursseilla ja opin pitämään heidän tyylistään avata ihmismielen monia koukeroita niin, että niitä pystyi jotenkin ymmärtämään paremmin. Eevi on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt tutkia ja opiskella tunteita, ihmismieltä ja itseään paljon. Voit lukea hänen esittelynsä tuosta linkistä, joka näkyy alempana.

Tänään eteeni tuli Eevin podcast kolmesta tietystä defenssistä ( psyykkinen puolustusmekanismi/selviytymiskeino) eli projektio, introjektio ja projektiivinen identifikaatio. Defensseistä on aiempikin podcast, joka kannattanee kuunnella ensiksi, jos haluaa hiukan alustusta yleisesti siitä mitä defenssit ovat ja miksi niitä on. Voit kuunnella osan 2 tästä: PODCAST DEFENSSEISTÄ ELI SELVIYTYMISKEINOISTA

Olen aina ollut kiinnostunut ihmismielestä, tutkinut sitä itsekseni paljon ja sitten myös hiukan opiskellenkin. Viime kuukausina olen opiskellut avoimessa yliopistossa hiukan psykologiaa lähinnä oman itsetuntemukseni kannalta. Toki samalla oppien hiukan muistakin ihmisolennoista.

Itselle defenssiasia on jo hiukan tuttua teoreettisesti ja tietenkin omassa elämässäni ne ovat käytössä enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Tuossa kun kuuntelin Eevin pientä luentoa aiheesta, ei voinut kun hymyillä taas omille selviytymiskeinoilleen ja sille totuudelle, että vaikka kuinka harrastaisi itsereflektiota (joka sinällään liiallisena voi olla myös haitallinen defenssi), niin aina sitä vaan löytää itsensä heijastamassa toiseen omia puoliaan, tai imemässä itseensä jotain, tunteita, syyllisyyttä, mikä ei ehkä itseen kuulu tai sitten harrastamassa tuota "projektiivista identifikaatiota" ; sanahirviötä, joka käytännössä on niin tavallista, vaikkakin alitajuista toimintaa. Arvatkaa, etten löytänyt itsestäni juuri noita kahta viimeistä, mutta harmikseni myös kyllä tuota ensimmäistäkin. Projektiivisen identifikaation kohdalla voin sanoa, että olen sen kyllä tunnistanut itsessäni, mutta siltikin jäänyt sen koukkuun. Tarve löytää pelastaja ja korvaava, parantava kokemus ikäville kokemuksille on ollut liian suuri. Olen jollain tapaa hyväksynyt tuon defenssin itsessäni, nähnyt sen tarpeellisuuden siinä tilanteessa. Se on toiminut pelastusrenkaana jonkin aikaa. Ehkä tuokin selviytymiskeino on kuitenkin pikkuhiljaa viime vuosina hellittänyt otettaan.

Kun katson eilistä kirjoitustani täällä, löysin itsestäni tuon taipumukseni introjektioon oikein kirkkaana. Olen taitava syyllistyjä ja muiden taakkojen kantaja. Oman elämäni kivuthan toki ovat ihan omaa syytäni ja omien tekojeni seurausta (pääosin), mutta kun kaivelen tarpeeksi syvältä, olen syypää myös muiden läheisteni elämän tragedioihin. Introjektiota kaun(h)eimmillaan. Mutta ihan vakavasti ajatellen, viime aikoina olen lisääntyvässä määrin alkanut nähdä oman osuuteni selvemmin niissäkin elämän vaikeimmissa ja traagisimmissa kohdissa, joissa aiemmin koin itseni vain uhriksi. Kummallista kyllä, jotenkin se on helpottanut ja poistanut katkeruuden tunteita muita kohtaan, mutta sitten tietenkin sitä suuremmaksi kompastuskiveksi on tullut oman itseni hyväksyminen ja rakastaminen. Luulen kuitenkin, että tämä on vain yksi vaihe ja olen matkalla hyväksyntään, joka kattaa niin muut kuin itsenikin, tie on vain vaatinut aikaa (ja vielä vaatii) ja ollut täynnä mitä kummallisimpia mutkia ja koukeroita.

Mutta siis, aloin jakamaan tuota Eevin podcastia - se oli pääasia tälle kirjoitukselle. Käykää kuuntelemassa, jos aihe kiinnostaa.