Punnitsen heinänkortta kädessäni ja se tuntuu kevyeltä.

 

On sanottu, ettei meille anneta enempää kuin jaksamme kantaa. Toisinaan on kuitenkin niin, että alamme kantaa osan toistenkin taakoista omiemme lisäksi. Ehkä yritämme jopa ottaa ne kokonaan omalle kontollemme ja sillä tavoin helpottaa toisten elämää itseämme siinä sen enempää säästämättä ja miettimättä. Ajattelemme, että se on se, mitä vaaditaan.

 

Antaminen on kaunista. Mutta aidossa antamisessa et voi erottaa, kuka antaa ja kuka saa, koska myös antaja saa ja vastaanottaja antaa. Kaikki kaunis ja pyyteetön sulaa yhteen. Se on aidon antamisen ja jakamisen laki.

 

Mitä on antaminen, jonka jälkeen heinänkorsikin pudottaa sinut maahan väsymyksestä ja turhautumisesta? Se on elämistä oman itsen ulkopuolella. Se on vahvuutta, joka kietoutuu ansioihin, teoilla arvottamiseen. Jos uskot, että olet ansainnut rakkautta vasta, kun olet antanut itsestäsi sen viimeisenkin pisaran, olet unohtanut sanan ”armo”.

 

Armo kuuluu kaikille. Ei vain joillekin heikoille ja avuttomille, jotka ovat hukassa omalta tieltään, Ei, armo kuuluu myös vahvuuteen takertuneille, kaiken kantajille, jaksamista itseltään ja toisiltaan ikuisesti vaativille. Hekin saavat tarttua armoon ja olla vain sen varassa.

 

Me opimme kyllä. Ja heinänkorrelle jää tilaa päivä päivältä enemmän.

 

KANTAJA

 

Tämä irtoamaton vahvuus jatkaa kulkuaan

läpi tämänkin päivän.

Se jatkaa kunnes heikkous viisastuu

kovuus vanhenee.

Ja minä opin jokaisena aamuna enemmän,

kuinka jätetään heinäkorrelle tilaa

tämän kamelin selässä.

 

(ote Unelman tiellä 2-sarjasta)