Tänään pojallani on valmistumisjuhlat. Hänestä on tullut opettaja.Yksi kukkula on valloitettu jälleen. Hän on tänään Kukkulan kuningas.

Ajankulu on äärimmäisen nopeaa, en pysy mukana, sillä itse tunnen kulkevani hyvin hitaasti. Tapahtumat vain tulevat vastaan ja kiitävät ohi kuin luotijuna. Halusin kirjoittaa pojalleni runon, mutta en saanut sellaista aikaan. Kirjoitin sen sijaan kirjeen ja runon välimuodon. Ihan hyvä sekin on. Muistan kun hän pääsi ylioppilaaksi v. 2007, hiukan mutkien kautta. Se oli ilon päivä. Kirjoitin silloin allaolevan runon, jonka voisin antaa hänelle tänäänkin.

Jaan sen tässä nyt. Jotenkin haikea mieli. Juuri tuon ajankulu saa ihmettelemään, mihin kaikki vuodet ovat menneet? Vai ovatko ne jossain vielä. Onko kaikki aika tässä. Hmm.

Mutta nyt se runo pojalle keväältä 2007.

 

Kukkulan kuningas

mihin jäi pyssyleikkien
varpaissa asti
vavisuttava jännitys

kukkulan kuninkaan
lumisten kasvojen
voitonriemuinen virne

vuodet juoksivat lujaa
kutoen elämää kuin
viimeistä päivää

pistäen monta pistoa
ja yhtä monta paikkaa

nyt on pienen hallitsijan
märät kasvot kuivattu
ja nenä niistetty

ja on tullut aika niistää
ihan itse oma nenä

mutta lupaan silti
saat nenäliinaani lainaksi
aina kun omasi loppuvat

saat kävellä kohti aurinkoa
selässäsi elämänmakuinen
reppu täynnä kasvuvoimaa

jo todeksi tullutta

eikä se voima lopu koskaan
se on aina sinun
kunhan vain avaat repun

ja usko pois

se ei koskaan tule luoksesi
ilman kukkulan kuninkaan
nauravia kasvoja

(5/2007)