Olen joutunut elämäni aikana pohtimaan paljonkin yksinäisyyttä. Olen tuntenut sitä hyvinkin paljon, oppinut elämään sen kanssa sovussa, oppinut kättelemään sitä sivistyneesti tai sitten joutunut tappelemaan sen kanssa verissä päin. Vieläkään en tiedä, miten minun tulee siihen suhtautua. Hyväksyä se, rakastaa sitä, taistella sitä vastaan, vihata sitä vai toivottaa se elämänkumppanikseni, oli konkreettinen elämäntilanteeni sitten mikä tahansa.

Onko edes mahdollista elää kokematta välillä hyvin syvää yksinäisyyttä, suorastaan tyhjyyden kaltaista olemattomuutta ympärillä. Ei varmasti minulle, ainakaan mennyttä elämääni katsoen ja siihen tulevaa peilaten. Olen sellainen perusyksinäinen ihminen. Silti kaipaan jotain muuta. Kai sekin sitten kuuluu ihmisyyteen, kaipuu ja toivo, että joskus yksinäisyys poistuu, ainakin hetkeksi ja taas toiseksi hetkeksi....että ne yksinäisyysvälit lyhenisivät, että ne muuttuisivat tärkeiksi lataamisen hetkiksi sen sijaan, että ne ovat periksi antamisen ja toivosta luopumisen pohjakosketuksia.

En halua menettää toivoani. Tajuan kyllä, että ihminen on tavallaan aina yksin itsensä kanssa, myös rakastavan ihmisen kanssa ollessaan. Yksin omien ajatustensa ja pelkojensa kanssa, yksin vastuussa itsestään ja oman onnensa rakantamisesta. Silti, silti....sitä kaipaa vaan...

Tässä vanha runoni, jossa hiukan leikittelen sanalla yksinäisyys. Sopii tähänkin hetkeen.



Yksinäinen


Yksin yhdessä, yhdessä yksin,
yksin minä, yksin sinä,
yksin me, yksin kaikki.

Yksin, muttei yksinäinen...

Ei yksinäinen?
Miten niin? Vaikea oppia.

Melkein mahdoton.

Olla yksin itsensä kanssa.
Yksin, muttei yksinäinen.
En ole vielä oppinut. Enpä totisesti.

Olen yksinäinen yksin itseni kanssa.

Ilman Sinua. Edelleen.

(2005)