Pari päivää mennyt apeissa fiiliksissä. En jaksa kertailla, miksi, mutta noista tunteista voisi hiukan puhua, sillä itsellenikin on tärkeää tiedostaa, miksi reagoin niinkuin reagoin tiettyihin asioihin. Miksi olen niin äärettömän herkkänahkainen joskus? Olen viime vuosina oikein opetellut kohtaamaan tilanteita ja toisen ihmisten tunnereaktioita objektiivisesti. Opetellut olemaan ottamatta toisten taakkoja kantaakseni, sillä olen huomannut että omissakin on riittävästi kannettavaa. Ainakin vielä toistaiseksi ja joskus aikoinaan vielä enemmän. Olen opetellut olemaan reagoimatta, provosoitumatta, tekemästä itselleni hallaa sillä, että imen toisten negatiivisen energian itseeni ja sitten makaan ahdistuneena sängynpohjalla kykenemättä edes hymyilemään saati rakastamaan ketään, itsestäni puhumattakaan.

Ihmissuhteet ovat joskus vaikeita. Sukulaisuussuhteet ovat joskus HIRVEÄN vaikeita ja katastrofaalisen uuvuttavia henkisesti. Minulle on armollisesti (varmasti joku karmallinen opetus) suotu vaikeat sukulaisuussuhteet. Ne kalvavat jatkuvasti, oli yhteyksiä tai ei. Nuo suhteet vaivaavat, hiertävät, muistuttavat, syyttävät, ahdistavat ja ilkkuvat olemassaolollaan. Vetävät mielen matalaksi hyvin herkästi, saavat tuntemaan huonoa omaatuntoa ja ihan syystäkin. Ne pitävät nöyrällä paikalla omalla karulla tavallaan. Sitten vastapainoksi minulle on suotu äärimmäisen lämmin suhde tyttäreeni ja poikaanikin, vaikka hänen kanssaan vähemmän yhteyttä pidämmekin. Siksipä kaikki asiat, jotka tuovat säröä näihin kahteen viimeksimainittuun suhteeseen, ovat käsittämättömän tuskallisia kestää. Mietin tuossa, olenko ehkä takertunut omiin lapsiini, koska omat vanhempani ovat olleet minulle raskas taakka. En tiedä ihan varmasti, mutta joka tapauksessa pieni riita tyttäreni kanssa aiheutti minulle valtavan ahdistuksen ja vihan aallon.

On oikein että asioista puhutaan suoraan, että mahdollinen epäoikeudenmukaisuuden pelko puretaan pois. Silti minulle oli todella raskasta havaita, että minua ei ehkä arvostetakaan, tai toimiani pidetään kovina ja kylminä ja mikä pahinta, minun halutaan uhrautuvan. Ehkä tuossa kohtaa minulle tuli mitta täyteen. Herkkänahkaisuus oikein pelmahti pintaan. Olen mielestäni jo uhrautunut vapaasta tahdostani ihan tarpeeksi. Nyt on aika omille unelmille. Kun lapset ovat saavuttaneet aikuisuuden, pärjäävät hyvin, pystyvät halutessaan pitämään huolta itsestään, en näe  mitään syytä lähteä myymään omaa elämääni heidän taloudellisen hyvinvointinsa alttarille.

Henkinen kiristys perhesiteisiin vetoamalla on minulle todella vastenmielinen asia. Mutta onko sen oltava näin suuri asia? Uskon, että nyt nousevat esiin sen toisen perheyhteydettömyyden kivut. Pelko menettämisestä ja samalla voimakas halu itsenäisyyteen, oman elämän hallintaan. Kaksijakoinen tunne repii hajalle ja samalla tulee suuri suru myös siitä, kun tajuaa, että lähimmissäkään suhteissa et ole turvassa. Ettei sinua tunneta ja päinvastoin. Että aina tulee vastaan tilanteita, jossa joudut olemaan yksin omalla puolellasi. Ilman rakkaiden tukea.

"Yksin olet sinä ihminen, kaiken keskellä yksin". Sen olen taas tullut huomaamaan. Silti tällä hetkellä minulla on hyvä olo siitä, että olen sanonut suoraan sen mitä koen. Vaikka tunteet ovat jyllänneet, en ole jäänyt entiseen tapaan itkemään ja masentumaan. Ei, olen vahva nainen.  Pärjään itseni kanssa. Sehän kai tässä tärkeintä onkin. Osaan puolustaa itse itseäni ja näen itseni myös sen arvoiseksi. Minusta se on kehitystä, jos mikä. Ei aina tarvitse nousta takajaloilleen karjuen kuin leijonanaaras, joskus voi olla hiljaakin ja viitata kintaalla asioille ja ihmisten hötkyilylle, mutta tietyissä tilanteissa tarvitsee olla omalla puolellaan tuimasti.  Olla itse itselleen se rohkea aikuinen.