Kuuntelin eka kertaa elämässäni äänikirjaa, podcasteja olen kuunnellut, mutta kirjaa en. Korona tuo uusia ulottuvuuksia ja uusia keinoja tehdä mukavia asioita. Se on ainakin hyvä asia tässä kaikessa.

 

Kuuntelin kirjaa "Irti itsekritiikistä - löydä terve suhde itseesi" kirjoittajalta Ronnie Grandell, eli terapeuttinen kirja oli kyseessä. Hain "Itsemyötätunto"-kirjaa, mutta sitä ei ollut lainattavissa äänikirjana, joten lainasin sitten kyseisen kirjan jatko-osan samalta kirjoittajalta kuunneltavaksi.

 

Huomasin kuunnellessani, että varsinainen itsekritiikki, siis sellainen "katso nyt, miten laiska tai onneton olet tänään ollut" tai "teitpä tuonkin taas huonosti" mulla on melko vähäistä, sallin itselleni paljon kaikkea "ei niin fiksuakaan" ja sitten ihan keskinkertaista toimintaa. Olen oppinut näiden viimeisen kymmenen vuoden aikana viimeistään antamaan itselleni "löysiä". Olen oppinut hellittämään ja lepäämään. Ja se on erittäin hyvä, toki tiedän, et siinäkin voi mennä liian pitkälle. :)

 

Omaksi akilleen kantapääkseni tiesin lähinnä anteeksiantamattomuuden itseäni kohtaan menneisyydessä tapahtuneista hyvin tuskaisista asioista - traumoista, jotka kummittelevat elämässä estäen hyvinvointia edelleenkin. Siksi etsinkin itsemyötätuntokirjaa, koska tiedän tarvitsevani armollisuutta ja lempeyttä niin itseäni kuin muita kohtaan. Armottomuus kun tahtoo levitä itsestä ulospäin. Muilta alkaa helposti vaatia samaa kuin itseltä.

 

No, tämä itsekritiikkikirja tuntui siksikin varsinkin alussa jotenkin tosi pinnalliselta käsitellessään siivousaddiktin, työnarkomaanin tai urheiluhullun itsekriittisiä ajatuksia. Tärkeitä nuokin ja niiden taustalla usein syviäkin itsetunto-ongelmia. Ehkä ne olivat varsinkin kirjan alussa hyviä ja selviä esimerkkejä tehtäviä ajatellen. Olenkin jopa tehnyt joitakin tehtäviä kynän ja paperin kanssa. Hyvä niin, sillä se oli todella tärkeää.

 

Huomasin tehtäviä tehdessäni, että minun sisäinen "kriittinen" ääneni oli kuitenkin jotain vielä tujumpaa laatua ja sillä on monta muotoa. Se ei kritisoi vain tekojani, vaan koko olemassaoloani. Onneksi kirjan loppuosa käsitteli noita teemoja enemmän.

 

Pinnallisemmat kritiikit esimerkiksi kotini siisteydestä tai tiettyjen kaavamaisten tapojen noudattamisesta olen jo oppinut melko hyvin käsittelemään, jäljellä ovat lähinnä ne syvimmät haavat ja traumat. Sisäinen kriitikkoni nimittäin kyseenalaistaa potentiaalini ja jopa ihmisyyteni vedoten menneisyyden tapahtumiin ja usein väittää yritykseni mennä eteenpäin täysin turhiksi. Ei koko ajan, vaan kausittain tai hetkittäin. Varsinkin, jos yritän tulla esiin ja ulos kuorestani, se pomppaa esiin latelemaan kaikkia hyviä syitä, miksi on parempi pysyä hiljaa. Kutsun sitä sisäiseksi kaikelta suojelijaksi, kriitikoksi, joka on kätkeytynyt ylisuojelijan rooliasuun. Muka hyvää tarkoittava, mutta liioitteleva. Eli omalla kohdalla menin noissa tehtävissä vähän syvemmälle kuin pelkkä kritiikki. Menin oman ihmisyyteni ja olemassaoloni äärelle.

 

Olen tiennyt nuo käsittelemäni asiat lähes aina jollain tasolla, mutta kun kirjoitin ne masentavat ajatukset ylös tarkasti, silloin vasta havahduin näkemään ne kunnolla. Selkeästi. Silloin pystyin paremmin ja intensiivisemmin kohtaamaan itseni myötätunnolla. Tunsin, kuinka minussa nousi halu puolustaa itseäni. Kirja auttoi siinä paljon, sen myötätuntoinen ote. Kun sen jälkeen vielä kirjoitin ne puolustavat ja itseä nostavat ajatuksenikin paperille yhtä tarkasti ja eritellysti, saatoin katsoa kuin ulkopuolisena sekä itsessäni asuvaa terapeuttia että ”huonoa” minää ja nyökytellä molemmille hyväksyvästi päätäni. Molemmat saa olla. Huonoakaan ei ole pakko poistaa kokonaan. Koska noilla negatiivisille kommenteille minussa on jokin hyvä syy. Täytyy vain löytää tasapaino ja rakentava keskustelun taso omassa sisäisessä maailmassani. Toistaiseksi.

 

En ole vain jotain yhtä tunnetta ja totuutta. Saatoin ottaa etäisyyttä alas painavaan kriitikkooni, astua sivuun ja alkaa puolustaa itseäni jämerästi. Saatoin keskustella itseni kanssa, jopa vähän väitelläkin aluksi. Mustavalkoisuus on tyypillistä kriitikolle, sisäinen puolustaja taas kommunikoi laajemmin, avarakatseisesti ja myötätunnolla.

 

Kykenin siis hoitamaan itse itseäni ja minun tehtäväni se onkin pääosin. Kuinka vahvalta olo tuntuikaan, kun sen taas uudelleen tajusi. Terapeutti ei voi yksinään luoda sisäiseen maailmaani armollisuutta, hän voi vain ohjata minua löytämään keinoja myötätuntoisen puoleni vahvistamisessa. Yksi iso apu ja ohje on; puhu itsellesi, niinkuin puhuisit parhaalle ystävällesi, kun hän tarvitsee rohkaisua ja puolustajaa. Näin tein ja seuraavassa julkaisussa esittelen teille yhden oman harjoitukseni. Iso harjoitus, mutta niin ihana. Täytyy miettiä, kuinka paljon avaan itseäni siinä. Se jää nähtäväksi.