Lupasin kertoa, jos voinnissani tapahtuu muutosta. No, nyt olen herännyt kahtena päivänä peräkkäin, nykyään joskus muulloinkin, jo aamusta ylös kukkumaan, enkä suinkaan unettomuuden takia. Takana on ihan normaalin pituinen yö, tällä kertaa jopa yhdeksän tuntia (toki heräilen vähän väliä, mutta nukahdan uudelleen). Menin nukkumaan ennen iltakymmentä, mikä on minulle ihan outoa käytöstä, koska koko ikäni olen ollut yöihminen ja masennuksessa sairauslomalla ollessa tuo käytös meni ihan mahdottomaksi. Valvoin yöt, nukuin päivät, joskus vuorokauden ympäri lähes. Toisaalta en koskaan ole juurikaan surrut sitä, ainoastaan vähän harmitellut kun niin moni mukava aamuinen juttu on jäänyt kokematta. Ja vaikka yökukkuminen on aika yksinäistä elämää, toisaalta se on myös ihanan yksityistä ja vapauttavaa. Voi katsella elämää vähän niin kuin ylimmäisenä valvojana ja tarkkailijana muiden vetäessä sikeitä. :)

En tiedä johtuuko tämä nykyinen muutos siitä, että puolitoista viikkoa sitten valvotin itseäni ihan tietoisesti yhden yön ja sen jälkeisen päivänkin saadakseni unirytmiäni muutettua normaalimpaan suuntaan. Joka tapauksessa sen jälkeen muutamaa poikkeusta ja ylinukkumista huomioimatta olen saanut kiinni oikeasta, jotenkin miellyttävämmästä unirytmistä. Aikoinaan varmaan pakeninkin aamuja, koska yleensä oloni oli huonoimmillaan aamuisin ja vasta illalla alkoi elämä kirkastua. Nyt juuri, kellon ollessa 8.30, tunnen itseni hyvävointiseksi. En muista milloin olisi ollut näin raikas olo päässä. Eli, pitäkää peukkuja, että saan pyhienkin yli jotenkin edes pidettyä kiinni tästä, enkä innostu esimerkiksi nauttimaan viiniä niin paljon, että sotkisin tämän hienon saavutukseni, tai lahjan, mikä nyt onkaan. Olen myös kokenut yllättävää mielihyvää, jota en ole aikoihin kokenut, ruuanlaitto on tuntunut hauskalta, olen jopa odottanut että pääsen tekemään jotain. Lapseni kumppaneineen tulevat syömään huomenna ja menuun (ihan kotiruokaa) suunnittelu ja valmistaminen on tuntunut hyvältä, jopa jännittävältä. Teen ihan rauhassa yhden jutun kerrallaan (lepäilen välillä), en hössää siivouksista, enkä lahjoista. Nautin juuri siitä olennaisesta vain, ruuan valmistuksesta. Sitähän varten he tulevat? :) Ja yhdessäolo, se on parasta.

Olen kiitollinen siitä, että osaan nykyään, varmaan tämän sairautenikin vuoksi, olla stressaamatta joutavista asioista. Vaikka pidän kauneudesta, olen luopunut turhista yksityiskohtiin takertumisista. Ja tämä koskee niin pöydän kattausta kuin koko elämääkin. Kuulostelen itseäni ja jos koen, että minulla on energiaa ja aitoa halua näperrellä jotain ylimääräistä mukavaa omaa ja muidenkin elämää sulostuttamaan, sitten teen sen, muutoin jätän väliin ja keskityn vain kokonaisuuteen ja pääasiaan. Iloitsen siitä mitä jaksan, pyrin olemaan surematta sitä, mitä en jaksa. Ainahan tämä ei toimi, sillä ulkopuolinen maailma, oma egokin alkaa vaatia enemmän, mutta yritän jättää ne omaan arvoonsa. Tärkeintä on aitous ja se, että kaikki tekeminen lähtee etenemään ilon kautta. Pakolla ei synny kuin ahdistusta. Toki joskus voi hitusen itseään pyllylle läpsäyttää, mutta jatkuva pakottaminen aiheuttaa jossain vaiheessa täydellisen stopin - ainakin minulle.

*****

Niin, se unimaailma. Huomasin viime yönä, että vaikka olo on nyt jotenkin parempi masennuksen suhteen, unessa elän sitä läpi. Viime yönä olin matkalla jossain, kuin luokkaretki tai muu vastaava, tosin mukana oli tytärkin muistaakseni. Asuimme koulun asuntolan kaltaisessa huoneistossa ja jotenkin tuohon matkaan liittyi koulumainen rakennus, jossa ruokailu järjestettiin. Unen pääpointti oli oikeastaan vain se, että eksyin koko ajan ja jouduin etsimään niin ruokasalia kuin asuinpaikkaamme monien mutkien kautta koko unen ajan ja loputtomasti. Harhailin ja kuljin monenlaisia käytäviä ja portaita, välillä löysin asuntomme, mutta juuri ennen sinne pääsyä kadotin jotenkin kummasti oikean suunnan. Välillä harhailin ulkona rakennusten ulkopuolella, näin kaukaa asuntomme, mutta aina lähdin menemään väärään suuntaan tai vain kadotin näköyhteyden enkä sen jälkeen osannut muuta kuin kulkea ympyrää. Koko ajan tunsin fyysistä nälkää, syvää epätoivoa ja kaameaa yksinäisyyttä. Ja se unen suurin ja olennaisin juttu oli se, että koko liikkumiseni oli yhtä ahdistavaa tuskaa - jalkani olivat kuin osittain halvaantuneet, tosi kipeät ja raskaat. Pääsin liikkumaan vain käsien avulla auttaen, minulla oli kuin näkymättämät kainalosauvat, joilla raahasin itseäni metri metriltä vaivalloisesti eteenpäin hivuttamalla. Siksi eksyminen tuntuikin niin pahalta, koska aina kun jouduin kauemmaksi päämäärästä, tiesin, miten paljon joutuisin ponnistelemaan päästäkseni lähemmäksi. Välillä ulkona kompuroidessani näin ihanan kimmeltävän järven siintävän ja tiesin, että päämääräni on sen saman järven rannalla, mutta en vaan jaksanut perille. Harkitsin jo taksiakin, mutta siihen uneni loppuikin. :) Olen nähnyt masennukseni aikana paljon unia myös hyökyaallon alle jäämisestä ja siitä uhasta, kun aalto kasvaa ja kasvaa ja lähenee. Voin vakuuttaa, etteivät nekään ole mukavia unia. Niihin liittyy se sama tunne lamaantumisesta. Jännittävää niissä on ollut se selviytyminen, aallon koolla ei ole ollut väliä, eikä sillä, kuinka monta kertaa se on iskenyt, aina sen alta on noustu elävänä.

Tuo koko viimeöinen uni kertoo hyvin selvästi tästä masennukseen liittyvästä tunteesta, että vaikka kuinka yrittää, ei pääse eteenpäin, koska voimat ovat ehtyneet ja suuntakin hukassa. Se kertoo niin hyvin sen, miltä tuntuu, kun haluaisi päästä jo turvaan ja saada rakkautta, mutta ei vain pysty etenemään, koska sisin on niin lamaantunut. Uskon kuitenkin että tosielämässä me emme mene koskaan taaksepäin, tai tavallaan edes eksy tai pyöri ympyrää.  Jokainen koettelemus tai pysähdys vie kohti parempaa, kyse on vain asenteesta, oppimishalusta ja kyvystä nähdä konkreettisten asioiden ja tilanteiden yli, ymmärtää, että elämässä ei ole kyse saavutuksista "konkretian" saralla. Ainoastaan hengen saavutukset ovat tärkeitä ja monesti vain vaikeudet avaavat tien hengen maailmaan. Ja mitä ovat hengen saavutukset. Sitä voi jokainen miettiä omassa mielessään. Itse sanoisin vain kaksi sanaa  - rakkaus ja anteeksianto. Nuo ovat ainoat asiat, jotka ovat auttaneet itseäni, mutta lisäisin vielä yhden toimintaa kuvaavan sanan, joka liittynee rakkauteen - se on myötätunto. Noilla pääsee aika pitkälle.