Aikaa onkin taas vierähtänyt viimeisestä sanallisestä päivityksestä täällä. Mutta nyt tulee sit ehkä senkin edestä tekstiä, tai kuka tietää vaikka olen oppinut lyhytsanaiseksi viimeaikaisen harjoittelun myötä.

Olen aloittanut uuden työn tuossa kolmisen viikkoa sitten ja tällä kertaa lasten parissa. Ihan uusi aluevaltaus hoitotyössä minulle ja siltä se kyllä tuntuukin. Olen ollut sormi suussa lähes koko ajan. Ihan pienimmätkin asiat syöttämisestä lähtien ovat tuntuneet ihan oudoilta vaikka itselläni kaksi lasta onkin, mutta onhan heidän lapsuudestaan jo aikaa melko paljon. Olen madellut ammattinsa osaavien hoitsujen perässä  ja anellut anteeksiantoa osaamattomuuteni takia. Toki he sen ymmärtävät, mutta itselleni on vaikea sietää tätä avuttomuuden tunnetta.

Yli 12 vuotta entisessä työssäni teki minut melko hyväksi ammattilaiseksi juuri sillä kyseisellä työalueella, mutta ei se tähän lastenhoitotyöhön tuo apua ainakaan vielä. Mutta lapset ovat ihania :) On mahtavaa nähdä kuinka he vaikeistakin tilanteista ponnistavat kohti terveyttä ihan eri tavalla kuin aikuiset ihmiset. Lapset ovat lapsia sairaanakin, he haluavat leikkiä ja oppia uutta ja olla ihan tavallisia lapsia. He eivät leimaa itseään sairaan leimalla ja ala käyttäytyä sitten sen mukaisesti. Joka päivä näkee kehitystä ja parantumista, ja joidenkin kohdalla ihan huikeita kuin ihmeparantumisen kaltaisia toipumisia. Sitä piirrettä kaipasinkin työhöni ja osaksi sen takia lopetin entisen työni kroonikkojen parissa. Halusin työhon, jossa ihmiset paranevat sairauksistaan ja pääsevät kotiin terveen paperit mukanaan. No, sain ehkä enemmänkin kuin toivoin.

Vastuu tuntuu todella suurelta kun työskentelee lasten kanssa, ja koska vanhemmat ovat lähes aina läsnä hoitotilanteissa, hoitaminen pitää sisällään myös heidät. Tärkeintä ja parasta hoitoa vanhemmille on se, että hoidan heidän lastansa rakkaudella ja huolella, joten voitte uskoa, että heidän slmänsä tarkkailevat hyvin tiiviisti työtämme. Se on vaativaa ja viimeiset kolme viikkoa olenkin ollut todella väsynyt koko ajan. Mutta päätin etsiä työtä, jossa viihdyn ja siksi tämäkin kokeilu. En vielä tiedä, haluanko jäädä tuonne ja onneksi minulla on vain kuuden viikon sijaisuus, jonka jälkeen voin miettiä mitä tämän jälkeen haluan. Kokeilenko taas uutta, mikä sinänsä on hyvin kuluttavaa vai jatkanko tällä osastolla, sillä jatkoja on jo lupailu. En vielä tiedä, aika näyttää senkin.

Mitä elämässä sitten muuta? Jotenkin tuntuu, että olen taas tilanteessa, jossa onnellisuus on hiukan taka-alalla. Se mahtava onnenkausi, jota kesti n. 1.5 vuotta, on kääntynyt laskuun. On tullut pohdinnan ja uuden tasapainon löytämisen aika, hiukan ehkä masentaakin ja vaihdevuodet ahdistaa. Ikäkriisiä pukkaa, täytin 49v. eli enää on vuosi viisikymppisiin. Tuntuu, että elämä on todella suuressa käännekohdassa. Unelmat ovat osin toteuttamatta ja aika tuntuu loppuvan kesken, samoin voimat. En ole Helsingissä ollessani saanut luotuja kontakteja niin hyvin kuin toivoin. Olen törmännyt torjuntaan ja siihen tosiasiaan, että uusia kasvoja ei haluta sekoittamaan vanhoja kuvioita ja ystävyyttä ei todellakaan luoda yksipuolisella yrityksellä. Itse olen todella luottavainen persoona, vähän naiivikin ja varmasti aina tulen olemaan. Jos pidän ihmisestä todella, luulen usein, että hänkin pitää minusta ilman muuta. Sellaista hiukan lapsellista suoruutta tuntien saatan lähestyä noita ihmisiä kädet ojossa ja huomaan yleensä saavani vastaan vain kiusaantuneisuutta ja ilmiselvää halua paeta paikalta. Tietenkin sellainen loukkaa herkkää minuuttani, vaikka tajuankin, että jokaisella on oikeus valita ystävänsä ihan itse. Niinhän minäkin teen. Yritän kuitenkin olla avoin ja antaa ihmisille mahdollisuuden ystävystyä kanssani. Ystävyys syntyy, jos on syntyäkseen, mutta ihan varmasti se ei synny kädet puuskassa epäluuloisesti pälyillen vastaantulijoita. No, se siitä. Onneksi on kuitenkin niitä entisiä, uskollisia ystäviä, jotka hyväksyvät minut tällaisenaan. Mutta elämääni mahtuisi kyllä lisääkin hyvää seuraa. Tykkään ihmisistä ja iloisesta olosta mukavassa porukassa.

Kirjoittaminen on taas taka-alalla. En ole yksinkertaisesti jaksanut ryhtyä kirjoitustyöhön tuon uuden ansiotyöni takia. Lomallani sain jotain aloiteltua, mutta nyt ei jaksa mitään. Energiavarani ovat aika rajalliset tällä hetkellä. Laulua olen treenannut, se on kyllä sellainen harrastus, jonka soisin kohdallani saavan uutta tuulta purjeisiin. Joku hyvä kuoro tai lauluryhmä olisi mahtava löytö. Eli, ei muuta kuin etsimään :) Karaokessa tietenkin voisi käydä säännöllisesti harjoittelemassa esiintymistä, mut, mut...No, ehkä sitten, kun totun uuteen työhöni niin, ettei se syö kaikkea muuta ympäriltani, jaksan pureutua noihin rakkaisiin harrastuksiinkin uudella teholla.