olen aaltosi

      joka itkee turhautumistaan

                     sen mahtava harja särkyy

               aina uudelleen sinuun

     kuin majakkaan minussa

johon olen sidottu

valosi vuoksi

        se on kuin seireenin kutsu

                  matkallani kohti tuntematonta

  olisipa minulla avain oveesi

            olisin majakanvartijasi

                          virtaisin sinuun

                   valuisin pitkin seiniäsi

          huuhtelisin lamppuasi

kuohuisin portaillasi

       solisisin ikkunoissasi

              mikä on majakka ilman merta

                    ilman syleilevää aaltoa

            ilman aallon itkua

  ja aallon hersyvää naurua

                 aamun koitossa

 

*************

Tämä hiukan kliseinen (jo aiemminkin täällä jaettu) rakkausrunoni on itselleni tärkeä ja se viestii jälleen samaa viestiä; turhautumista ja toivoa samassa paketissa. Kun rakastaa ja aina vain rakastaa eikä voi muuta. Niin kuin ei meren aaltokaan voi muuta kuin tyrskytä yhä uudelleen majakkaa raivoisasti syleillen.