Jotenkin näin kirkkaana ja elämään vaativana valoisana päivänä tuli tarve jakaa tämä aihe ihmisten luettavaksi. Masennus. Tuo sairaus, jota monetkaan eivät ymmärrä alkuunkaan, jota pidetään joskus (toivottavasti ei enää kuitenkaan) jopa ihmisen omana vikana, laiskuutena, koppavuutena, ilkeämielisyytenä ja vaikka minä muuna. Tuon sairauden kanssa koko elämäni kamppailleena on jo pakko todeta - tästä on vaikea, jopa mahdoton täysin parantua ja omalla kohdallani kyseessä onkin enemmän tai vähemmän krooninen tila. Tuntuu kuin aivojeni serotoniinijärjestelmä olisi muuttunut lopullisesti. Masennus on siis jälleen minussa, mutta onneksi minuuteni ei ole edelleenkään masennuksessa. Rakkaat kanssakärsijäni, en kuitenkaan halua viedä teiltä toivoa, sillä on paljon ihmisiä, jotka ovat parantuneet  masennuksestaan, mutta omalla kohdallani niin tuskin tulee käymään. Tämä kevät muistuttaa minua aina siitä, että minulla on masennus, joka riippuu minussa kiinni tiukemmin kuin kärpäspaperi kärpäsessä. Jos joku minua "rakastaa" intohimoisesti ja omistushaluisesti, niin ainakin tämä rakas vihamieheni sen tekee - suurella palolla ja taidolla.

Masentunut käyttäytyy ja tuntee eri tavalla kuin kuin täysin terve, tasapainoinen ihminen, mutta se ei tarkoita automaattisesti samaa kuin "vaikea", "tympeä", "rasittava", "kylmä", "etäinen", "vaativa" tai joku muu vastaava. Osa ihmisistä on tuollaisia riippumatta siitä, onko heillä masennus lisätaakkanaan vai ei. Masentuneeseen voi kyllä liittää tiettyjä yhtenäisiä piirteitä, kuten epätavallisen väsynyt, haluton (siis haluton riekkumaan, rallattelemaan, innostumaan - paitsi hyvinä päivinä), ajoittainen eristäytyminen, tietty jatkuva vakavamielisyys, jopa synkkämielisyys, huonommuudentunne, itsekeskeisyys (tämä on väistämätöntä, jos masennuksen tiedostaa), syvämietteisyys (riippuu persoonasta, kuinka vahvasti, hyvästi kasvattavalla tai ikävällä tavalla se näkyy). Omalla kohdallani syvämietteisyys näkyy itseni ja tunteideni tutkimisena ja filosofisena ajatteluna, jonka avulla yritän etsiä syitä ololleni, kaivaa elämää syvältä ja oppia ymmärtämään itseäni ja käytöstäni. Salakavalin ja tappavin masennuksen muoto lienee kuitenkin se, joka piiloutuu valheellisen "kepeyden" taakse.  Puhunkin omastani ääneen siksi, että se ei kuvittelisi, että minä pelkään sitä salailemalla ja esiintymällä niin kuin sitä ei olisikaan. Ehei, minä tutustun siihen aina vain paremmin ja esittelen teillekin oppimaani.

En yleensä halua rasittaa muita ihmisiä masennuksellani muulla tavoin kuin joskus jakamalla näitä pohdintojani ja  runojani, joissa omasta mielestäni olen löytänyt ajoittain syviäkin, itseäni lohduttavia "totuuksia" elämästä ja ihmisyydestä. Pyrin lähes jatkuvasta väsymyksestäni huolimatta elämään elämääni kokonaisvaltaisesti, näkemään kauneutta kaiken tämän harmaan masennussavun keskellä ja olen huomannut, että se on mahdollista. On mahdollista kokea onnea, jopa saavutuksiakin masennuksen keskellä, mutta se vaatii enemmän kuin terveellä ihmisellä. Se vaatii henkistä ponnistelua ja keskittymistä vain olennaiseen. Se vaatii yksinkertaisen elämäntyylin hyväksymistä (omalla kohdallani), kannustamista ja jatkuvaa eteenpäin "potkimista" - oman itseni taholta. Samalla on kuitenkin kyettävä hyväksymään omien voimavarojen rajallisuus ja hidas eteneminen ja levättävä välillä ilman syyllisyyttä. Syvä masennus vaatii avun hakemista myös ulkopuolelta ja senkin olen tehnyt. Paljon olen tehnyt, paljon on tekemättä.

Vakavassa masennustilassa ihminen, minäkin, on epätoivoinen hyvin voimakkaasti, hyvänolon tunne on kadoksissa kokonaisvaltaisesti ja tulee halu vain paeta kaikkea. Itse olen silloin ihan hiljaa, ikäänkuin paikoillani henkisesti, saatan antaa itselleni luvan nukkua enemmän, paljon enemmän ja ihan mihin vuorokauden aikaan tahansa. Entisinä huonoina päivinä olen paennut alkoholiin, pyrkinyt sillä tavoin nostamaan mielialaani keinotekoisesti, mutta sitä en enää haluaisi tehdä. Huomaankin, että ehkä siksi tiedostan masennukseni nykyään paremmin ja vaikka se tuntuu todella ikävältä, on se myös välivaihe johonkin parempaan - ainakin toivon niin. Tiedostan senkin, että olen tässä masennustilassakin täysin järkevä, inhimillinen ja ihan riittävän hyvä ihminen. En mikään inhottava peikko, hiukan pelokas vain. Kykenen rationaaliseen ajatteluun, pieniin tunteisiinkin (hiukan pidälteltyinä), elämiseen normaalin puitteissa (mitä se sitten onkin). Masennus on silti läsnä juuri nyt. Se saa silmäni sameiksi ja näköni, niin fyysisen kuin henkisenkin heikentymään, oloni todella raskaaksi ja itsekeskeiseksi (anteeksi siitä). Kaikki ponnistukset tuntuvat kertaantuvan kymmenellä, väsyn ja taas väsyn, nopeasti ja tehokkaasti. Jotain tehokasta tässäkin siis on. :) 

Haluan kertoa teille masentuneet lukijani ja masentuneiden ystävät ja kumppanit - masentunut on lopultakin ihan tavallinen ihminen siinä missä kuka tahansa muukin omien ongelmiensa kanssa kamppaileva. Hänellä nuo kamppailuvaiheet kestävät vain pitempään. Hän jaksaa vähemmän, nauraa joskus eri vitseille, tai ei naura ollenkaan, tai nauraa yksikseen silloin kun jaksaa nauraa. Hän elää välillä syvemmissä vesissä kuin muut ja kaipaa yksinäisyyttä enemmän ympärilleen. Silti hän kaipaa myös rakkautta ja keveyttä, omalla ajallaan ja tavallaan. Häntä ei tarvitse suojella elämältä, mutta ei myöskään pakottaa elämään. Häneen voi suhtautua kuten kehen tahansa, mutta häneltä saattaa tulla useammin vastaan sanat - "en jaksa nyt, ei huvita". Häneltä voi silti pyytää asioita - se piristää ainakin itseäni. Hänelle voi suuttua ja leppyä. Hän ei kaipaa jatkuvaa kannustusta ja takapuoleen potkimista, mutta hän kaipaa hyväksymistä, kärsivällisyyttä ja valon näyttämistä. Häntä ei saa vetää sukelluksista ylös liian nopeasti, hänen pitää saada sopeutua ja hän tekee sen parhaiten ihan itse. Vierellä olijoiden tsemppaus ei kuitenkaan haittaa.

Tästäkin kirjoituksesta näppärä lukija voi huomata myös masennuksen olevan näppäimissä itseni lisäksi. Sanoista ja rivien välistä huokuu huonohkoa itsetuntoa, pelkoa ja epävarmuutta siitä, onko tällaisenaan tarpeeksi hyvä ihmiseksi, kuuluuko joukkoon. Niin, sellaista se on. Onneksi osaan jo pitkän masennuskokemukseni perusteella katsoa tilannetta kokonaisvaltaisemmin ja ymmärtääkin sitä sekä eriyttää oman syvimmän olemukseni tuosta kaikesta, mikä vie alaspäin. Elämä on kuitenkin ihanaa, kun sen oikein oivaltaa! :)

Tässä vielä linkki toiseen, noin vuosi sitten kirjoittamaani tekstiin samasta aiheesta pohdintablogissani Vilpittömästi Minun.

Masennus minussa, ei minuus masennuksessa.

Tässä uusinta pohdintaa nykytilastani.

Kroonikko