Noin se eilinen rimpsareissukin tuli heitettyä ihan kohtuullisen tuttuun tyyliin läpi. Kaupunkiin on avattu uusi karaokeravintola, jonne suuntasin suurena  tavoitteena hurmata paikallinen karaokekansa jälleen kerran. No, ensinnäkin kaverikseni lupautunut ystävä käänsikin kelkkansa jo ulko-ovella ja päättikin mennä toisaalle. Minä jäin siis yksin (ei mitään uutta) tutustumaan uuden paikan miljööseen ja henkeen. Olin suivaantunut ystäväni oudosta käytöksestä ja se aiheutti osaltaan sen, että koko paikka ihmisineen alkoi näyttää jollain lailla kylmältä, tylsältä ja jopa luotaantyöntävältä. Sinnikkäästi päätin silti vetää ainakin kaksi kararokebiiisä, koska jostain syystä laulatti ja esiinnytti kaikesta pahasta mielestä huolimatta. Mihin sitä koira karvoistaan pääsee...

Join aika nopeaan tahtiin siinä olusia, jotka nekin olivat tällä kertaa myös hyvin hintavia. Ryypiskelin niitä hyvin nuivan ja eristäytyneen oloisena ja vain odotin, että saan laulaa ikävän olon pois. Pari epätoivoista miestäkin haki tanssimaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Kuten kaikki tietää, ei mikään selityksen sana poista sitä nolouden tunnetta, kun saa pakit. Mutta kun ei huvittanut tanssia, niin ei. Toinen miehistä esittelikin koko loppuillan ajan jonkinlaisia käsimerkkejä vinkkinä pettymyksestään...ei sentään keskisormea, mutta jotain sinne päin...tai en tiedä. Näytti ottaneen koville kuitenkin.

Itse karaoketila oli kuin jostain halvasta elokuvasta napattu estradi, sellainen "muka-staralle-tehty" syvennys, joka ei minua ainakaan viehättänyt. Voi olla, että mielialani aiheutti sen, että mikään ei tuntunut hyvältä. Lauloin joka tapauksessa ja ihan hyvinkin ne menivät, mutta epäilen,  että naamastani paistoi jonkin tason kyllästyneisyys, kenties ylimielisyyskin, sillä yleisö katseli minua hämmentyneen näköisenä. Tunne oli molemminpuolinen tällä kertaa. Ehkä syynä oli kontrasti minun ja muun, iloittelevan naisryhmistä muodostuneen asiakaskunnan välillä. Olimme kuin eri planeetoilta....ja sitten vielä ne epätoivoiset muutaman miehet. Plääh.

Tuosta paikasta suuntasin tuttuun olutpubiin keskikaupungille, jossa eräs nuori mies heti aluksi alkoi ärähdellä baaritiskilla, kun kysäisin saanko tilata. Olin hänen mielestään kai tunkeileva. Ei kivaa. Tilasin vaaleinta olutta, mitä löytyy, sain ihan tavallista, jostain syystä en nyt ymmärrä, miksi baarityttö sanoi, että Fosters on vaaleinta, koska Stella Artrois on NIIN paljon vaaleampaa...huoh... Kyllä elämä VOI olla vaikeaa. Siinä sitten hörpin "vaaleaa" oluttani ja katselin ympäristön ihmisiä. Tunsin itseni jotenkin surkuhupaisaksi siinä töröttäessni suuren kaljalasini kanssa kellon käydessä kahta ja tajutessani, ettei minulla ollut mitään syytä juoda itseäni humalaan vain sen takia, että minulla nyt sattuu olemaan yksi vapaapäivä.

Join kuitenkin koko lasin tyhjäksi ja sen jälkeen pyöräilin grillille. Päivän ehdottomasti paras hetki oli syödä ihana hampurilainen ja juoda pari desiä kylmää maitoa tuossa pienessä laskuhumalan kaltaisessa tilassa. Siitä sitten kotiin ja siellä vielä koiran pissatus ja netin ääressä ihmettelyä. Mahtavaa olla sinkku!! Oikeesti onkin, mutta silti...missä on se sinkkuelämän jännitys ja erotiikka??? Ei ainakaan mun elämässä.