Niin se on, että elämä on oppimista ihan loppuun asti. Joidenkin kohdalla oppimiskyky ja -halu säilyy viimeisiin päiviin saakka ja jotkut toiset taas saattavat antaa periksi jossain vaiheessa ja ajatella, että tässä se elämä nyt oli. Ei ole enää mitään uutta opittavaa. Nyt vain katsellaan, mitä tuleman pitää. Jotenkin tykkään noista molemmista tavoista kohdata vanheneminen. Ei ole mitään oikeaa tapaa vanheta. Toki terveys ja muut huolet vaikuttavat siihen, miten paljon jaksaa haluta oppia uutta. Luulen kuitenkin, että on ihmisiä, jotka oppivat ilman suurempaa opiskelua ihan kaiken mitä pitääkin ja sitten on ihmisiä, joiden täytyy opiskella, joiden täytyy pureutua asioihin oppiakseen. On niitä, joiden täytyy ottaa selvää, tutkia, miettiä, analysoida, tehdä päätelmiä ja lopulta löytää joitain vastauksia. Kunnes taas alkaa uusi etsintä. Itse kuulun luultavasti niihin tutkiviin ihmisiin, niihin joiden on vaan pakko hakea ulkopuoleltaan vastauksia. Jotka eivät niinkään löydä niitä noin vain - itsestään. Joiden täytyy kiertää ja kaartaa...kunnes kehä tuntuu tarpeeksi isolta ja vahvalta. En tiedä oikeasti, tämä oli vain tällaista ajatuksen virtaa.

Olen itse opiskellut syksyn ja kevään aikana psykologiaa. Se tuntuu hyvältä. Tutkiminen. Yleistäminen. Yksilöllistäminen. Omaan elämään peilaaminen. Tajuaminen. Tapahtumille on syynsä. Mutta aina voi valita. Tai ainakin yrittää. Ja pyörä pyörii - opit uutta, hylkäät vanhaa, hylkäät juuri opittua, opit vanhaa. Minusta se on ihanaa. Mikään ei ole varmaa. Mihinkään ei voi, eikä kannata kiinnittyä, mutta lähes kaikesta kannattaa olla kiinnostunut.

Tänään kävin tekemässä tentin ihan silleen vanhanaikaisesti: lyijykynä, paperia, kumi, teroitin, tenttikysymykset ja tiukat ohjeet seinällä tenttikäyttäytymisestä ja lunttaamisen vaaroista. Se oli ihan mahtavaa 22 vuoden jälkeen. Niin virkistävää. Kiitän. Tämä oli niin hyvä oppimisen päivä.