Olen ollut niin väsynyt viime aikoina, etten oikein välillä ole tiennyt olenko kunnolla edes elossa enää. Ymmärrän hyvin sanan "puolikuollut", sillä sellaiseksi olen itseni tuntenut muutamina työpäivän jälkeisinä iltahetkinä kotisohvalla maatessani ja tuntiessani kuoleman hiljaisen läsnäolon siinä vierellä.

Kun joka paikkaa ruumiissa särkee ja polttaa, kun koko keho huokuu voimattomuutta, outoa ahdistavaa sisäistä tuskaisuutta ja tyhjyyttä, ja mieli on täynnä surun kaltaista kaipausta johonkin lopulliseen lepoon ja rauhaan, silloin kai voidaan puhua jo kuolemanläheisyydestä. Se ei ole ollut mukava tunne, mutta se on ollut silti tärkeä ja arvokas kokemus, joka on kertonut minulle sen, että on aika kuunnella itseään huolella ja keskittyä lepoon.

Oikeastaan se on ollut myös tavallaan uusi kokemus. Olen osannut antautua väsymykselle kokonaisvaltaisesti, antanut sen vallata minut, hyväksynyt, että olen heikko. Ja niin olen myös toipunut nopeasti. Olen käynyt syvällä, pelottavan syvällä, mutta hups, ponnahtanut takaisin pintaan yllättävän pirteänä vähän ajan päästä. Ehkä olen oppinut väsymään oikealla tavalla. Ennen väsyin enemmän henkisesti, enkä edes huomannut sitä, ennenkuin aloin masentua, nähdä koko elämän mustana, tyhjänä aukkona. Se oli väsymystä pahimmillaan. Niistä ajoista on yksi runo (tai on runokirja, mut tässä yksi väsymysruno)

Tämä väsymys

Tämä väsymys tappaa taas,
ajanhetket mataa tai kiitää pois
osaamatta päättää
nopeudestaan näinä päivinä

Minuuttien massavaellus
läpi ahtaiden huoneiden
pullistaa seinistä kuperat pallot,
räjähtämispisteessä olevat

Sekunnit karkaavat käsistäni,
nauravat ikkunanpuitteissa
ulos mennessään ja minä
haron tyhjiä tunteja kokoon

Tämä väsymys tappaa aikani

(v.2006)