Luin taas joitain vuosien takaisia runonpätkiäni ja tämä seuraava tuntui jotenkin lohdulliselta ja toivoa herättävältä, outoa kyllä. Se kertoo minulle siitä, että joskus toisen ihmisen sinuun kohdistama sokeakin ihailu saa aikaan ihmeitä, jos sille antaa mahdollisuuden siihen. Ei viittaa sille kintaalla. Unohtaa hetkeksi omat "realistiset" ajatukset itsestään ja kuvittelee olevansa sen kaiken "palvonnan" arvoinen. Vaikka tosiaankin vain kuvittelee....Tekee sielulle hyvää uskoa olevansa jotain todella suurta. Jotain arvokasta. Kuka tietää vaikka se olisi totta.

 

Vanno minulle hetkeksi sädekehä

Vannon, että olen paha
ja syljen sen kasvoillesi.

Sinä vannot polvillasi
minun olevan timantti.

Suhteellinen totuus
lienee jossain puolivälissä.

Vai olisiko haaveksivien
silmiesi lujassa uskossa
tänään sittenkin,

ihmeitä tekevä voima?

(v.2006)